Tervetuloa Ideatorille

Meillä Suomen Valokuvaterapiayhdistyksessä tapahtuu! 

Tervetuloa Ideatorille 27.1.2018 Saloon!  

(klikkaa tekstiä, niin näet päivän ohjelman)

Tarjolla on laadukas kattaus valokuvaterapeuttisia ja -taiteellisia esityksiä valokuvan käytön kattavasta maailmasta. Päivän päätteeksi pääset vielä opastetulle kierrokselle Elliott Erwittin näyttelyyn Salon taidemuseo Veturitalliin. 

Lähde mukaan Ideatorille! Ilmoittautumaan pääset täältä. Lämpimästi tervetuloa!

Annan mielen karkailla

Mieli karkailee jo eteenpäin, ylöspäin, ylipäätään liikkeelle. 

Se on tosi hyvä se, sillä olen ollut m a h d o t o n. Stressaaja, hermoilija, vaatija, olettaja, yliajattelija ja kaikkea mahdollista näiden ympärillä. Niin muita kuin itseänikin kohtaan. Olen ollut myös väsynyt ja pettynyt, sillä on minultakin vaadittu liikoja. 

No mutta. Elämä koettelee. Se retuuttaa ja yrittää opettaa. Minä yritän ottaa opikseni. Oivaltaa ja puhdistaa ajatuksiani, keventää askeleitani. Sitähän tämä eteenpäin kulkeminen on. Tie rakentuu koetusta sekä ajatuksista, asenteista ja haaveista, mutta myös ympäröivistä olosuhteista sekä omista ratkaisuista. 

Annan mielen karkailla. Askeleita en jaksa vielä ottaa, mutta antaa mielen kulkea, ottaa korkeutta, lasketella tuulen mukana, hakea raikasta happea. Hyppään kyytiin jossakin sopivassa hetkessä, myötätuulessa, valon ollessa vahvimmillaan.

 

On myös

Olenko täällä yhä?

Luulisin, sillä on myös

pipareita (äitini teki taikinan, leipoi tyttöjen kanssa, minä söin kyllä sitä taikinaa)
kiirettä (aika monta asiaa tekemättä, hankkimatta, ehkä jopa keksimättä)
pakastepizzaa (ei muisteta ostaa täksi päiväksi ruokaa, ainoastaan jouluksi)
kirjoja (lukematta, olisinko jouluvapaiden aikaan edes hetken hereillä?)
ihana keittiön matto (mummoltani, äitini ja isäni pesivät sen)
töitä (hirvittävän paljon töitä; pakataan, paetaan sisäilmaongelmaa, muutetaan, paljon uutta edessä)
väsähtäneet tulppaanit (kaikkein kauneimmat)
toiveita toisenlaisesta ajankäytöstä tähän aikaan vuodesta (teen ensi vuodeksi joulusuunnitelman, varmasti teen, ja yhtä varmasti unohdan koko tämän nerokkaan ajatuksen heti tammikuussa)
neulomuksia (salaisia)
väsymystä, hillitöntä väsymystä (sanaton)
sinappia (pitkästä aikaa teen itse, sen hämmentely rentouttaa) 
vatsa täynnä suklaata (ensi vuoden tavoite: oppia kohtuus)

ja huomenna, viimein, alkaa valoisan voittokulku, oi ihanaa!




 

Hetken lumi

Näiden nöyryyttävien sateiden välissä oli hetken lumi. Satuin olemaan vapaana pari päivää ja käytin voimavarani tehokkaan toiminnan sijaan vaelteluun. Välillä on haettava inspiraatiota, eikö? Nyt olenkin hakenut sitä kaislikoista ja jäätyvän veden ääreltä,  taidemuseosta, herkkukaupasta, neulomisesta ja lopulta vielä ihastuttavasta kasvojumpasta. Löytyikö se? En tiedä, ehkä, mutta voi olla, että satun nyt vain olemaan levottomuuden tilassa ja vaeltelu on se oikea tapa hakea jonkin tason mielenrauhaa. Levottomuutta aiheuttaa jälleen kerran se, että aika katoaa käsistä enkä minä pysy mukana. Ikuinen painajaiseni. Kai siihenkin on lääke olemassa, joku omien toimintatapojen muokkaus tai vastaava, ehkä tarvitsisin kurssin tai koulutuksen aiheeseen. No kirjakin voisi riittää.

Ajatus vaeltaa sekin, näemmä. Piti kertoa kaislikoista. Oli kaunista, oli lumi ja hiljaista. Veneeni ei ollut valmiina lähtöön, eihän aina voi olla, vaikka lähtö jonnekin olisikin arvokkain mahdollinen lahja. Jotain hirmuisen vahvaa ja samalla lohdullista on kaislikoissa, sen lisäksi, että ovat kauniita ja kurkottelevat korkealle, täyteen pituuteensa ja säilyttävät ryhtinsä tuulessakin. Ei siis ihme, että tuollainen pieni kaislikkopaikka voi olla rauhan ja voiman, joskus sen inspiraationkin lähde. 

Kun pääsin kaislikosta taidemuseolle alkoi jäinen tihku, joka sen jälkeen jatkui vesisateena ja josta ei nyt näytä loppua tulevankaan. 



 

Ja päivä valkeni

Eilinen oli niin kaunis. 

Aamuvarhaisella maailma oli huumaavan sinivalkoinen ja päivä valkeni 
kirkkauteensa hiljaisen, koskettavan kunnioituksen myötä sankarihaudoilla.

Kiitos.

Toivoin

Tiedättekö, sataa lunta. Mitenkäs siellä? Jotenkin se on nyt kuin lahja. Valo on osunut keittiöön useana päivänä, silloin kun olin kotona sairaspäivinä, kun oli aikaa tarkkailla ja nähdä. Miten tärkeää se onkaan. Ahdistun silloin, kun kuljen pimeästä pimeään, eikä valoa ehdi kohdata. Olen myös ehtinyt tarkkailla kotia, nähdä yksityiskohtia, piilossa olleita, kesänkin muistoja. Poika sanoi tiskatessaan, että tänne ei saa tuoda enää yhtään kuppia. Ei tietenkään, olen kuppiostolakossa.

Tapahtuu kaikenlaista. Tulee muutoksia, niihin voi suhtautua seikkailuna, ehkä jopa tilaisuutena. Toiveita toteutuu, niin tapahtuu kyllä! Toivoin kuusenoksaa maljakkoon ja kappas, tänään työkaveri toi sellaisia pussillisen! Oi että, nyt meillä on monta oksaa monessa eri maljakossa. Saatanpa vielä pyöräyttää lopuista kuusenoksakranssinkin. On myös valkoiset kynttilät sinisissä jaloissa ja kotimaa saa herätä juhlaansa lumipeitto yllään. Voiko enempää toivoa! 

Onnentyttö

Onnentyttö täällä! Voitin Mirjam-Matildan hienossa arvonnassa ja kylläpä voittolahja piristi sairaslomalaista tupsahtaessaan postiluukusta luokseni! Tommy Tabermannin viehättävä kalenteri ensi vuodelle, kaunis Marimekon Lintukoto-koru ja vielä tuo ihana Ullamaija Hännisen kuvakortti, ihan kuin mulle tehty! Tuli jouluolo, kiitos tuhannesti sinulle Mirjam-Matilda!



 

Joskus niin on käynytkin

Älytöntä sadetta, loputonta pimeyttä. Tänään vahdin mahdollista valon ilmaantumista kotona, sisällä, peiton alla. Flunssa heitti minut ulos täydestä pikajunasta, nyt ei auta kuin huilata. Ajattelin kuitenkin yrittää olla tarkkana tuon valon suhteen, jossain kohtaa se ehkä näyttäytyy hiukan vaaleamman harmaana, haaleamman tummana. Katsotaan.

Yritän raamittaa ajatuksiani. Tarvitsen lokeroita, purnukoita, nimilappuja ja kehykset.  Juuri nyt raamittaminen ei tunnu onnistuvan, sillä päässä vallitsee humiseva usva, mutta jonakin toisena selkeänä hetkenä kyllä, uskon siihen. Joskus niin on käynytkin. Sitten syntyy valmista ja kartta tarkentuu. 

Olen miettinyt sitä, miten onnelliseksi ihminen saattaa tulla kokonaisvaltaisesta elämyksestä, pienestäkin kokemuksesta, kauneuden kohtaamisesta ja siitä, että saa olla oma itsensä, kaikessa rauhassa. Vaikka ei olisikaan parhaimmillaan. 

Lukeminen on ollut vaikeaa ja hidasta (miksi se onkaan välillä sellaista?), selailen jo luettuja. Yksi tärkeimmistä, täydemmistä on ollut Jukka Viikilän "Akvarelleja Engelin kaupungista" ja siitä juuri nyt tämä:

"Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen vain pimeän näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeys. Nähtäväksi jää."

 

 

Paljaat puut

Kuljin hiljaisen maan laitamilla, vierellä virtasi joki. Ympärillä paljaat puut ja hitaasti leijuva hentoinen lumi, siinä kauneus korkeimmillaan. Tuntui hetken verran talvelta.

Vapaana valoisaan aikaan

Perjantaina olin viimein vapaana valoisaan aikaan. Tunti tuulessa, kaislikoissa ja valoisan alla näköjään riittää vapauttamaan lastit harteilta ja kuonat ajatuksista. Siirtymäriitti arjesta vapauteen, sellaisen pitäisi olla jokaviikkoinen rutiini. 

Oli myös teatteria. Paikallisessa menee vallan huikea musikaali Jekyll & Hyde, oi mahdoton miten hieno kokonaisuus! Piti kyllä tiukassa otteessa kaiken aikaa, näyttelijätyö oli ihailtavaa ja musiikki toimi upeasti. Peter Nyberg veti pääroolin todella taidokkaasti, hengästyttää vieläkin! Suosittelen lämpimästi, vielä ennätät katsomaan. Ole kuitenkin nopea, osa näytöksistä on jo loppuunmyyty. 

Olen myös nauttinut musiikista, neulonut sekä pakoillut vettä ja räntää sohvan nurkassa. Kaikkea hyvää ja tarpeellista on siis ollut, alan olla valmis muutamaan lisävapaapäivään arjestani. Niiden aikana tehdäänkin sitten ihan toisia töitä.

Toisaalla

Haaveilen karkumatkasta, olla poissa, läsnä toisaalla, tavoittamattomissa. Tulla toki takaisinkin, mutta ei ihan heti. Kaipaisin rahtilaivaa, montaa päivää, viikkoakin meren maisemassa, perillä sitten kun olisi perille tulon aika. Sellaisessa Kyllikki Villa-hengessä, tiedäthän.

Ei huvita

Jotenkin aika pimeää. Tuntuu, että se tunkee joka nurkkaan ja sopukkaan, heti pienenkin valon välähdettyä. On vähän vaikeaa nähdä. Ympärille, itsestä ulos, eteenpäin. Yli, yli!

Väsyttää enimmäkseen, unirytmi sekaisin. Nukahdan yhdeksältä, herään viideltä. Sentään nukun, sehän on hyvä. No, olen ollut kipeänäkin. Stressaan turhaan, sanovat. Miten olla stressaamatta, tiuskaisen takaisin. Ja mistäkö stressaan? No ennenkaikkea kaikesta. 

Tämä ei ole mun vuodenaika, ei vaan ole. Tästä tammikuun puoleen väliin mieluiten pakenisin kauas, olisin lomalla (voisin  hyödyntää edes päivän hetkellisen valon sellaiseen, mikä on tärkeää) tai sitten vaan nukkuisin kaiken yli. 

Neulominen tuottaa iloa ja hivenen intoakin. Muita ihania marrassukat täällä meneillään, jo paljon pitemmällä kuin kuvassa (kun sitä kuvausvaloa ei ole!) ja muutama muukin työ tekeillä. Olen niistä tosi onnellinen. 

No niin. Siis käsityöt joo, tekeillä, hyvä hyvä. Liikuntaa ja ulkoilua tarvitsisin, mutta ei huvita tuolla pimeydessä vaeltaa. Sisäliikuntaa ehdotat? Ei huvita sekään. D-vitamiinia? Pitäisi hakea. C tekisi kai myös hyvää. Asennemuutos? Joojoo. 

Välillä pitää saada vinkua. Kiitos. 


    

Kalliot aallot kalliot

Mainitsin tuolla aiemmin merikaipuun. Sellainen on ollut minussa aina olemassa. Säännöllinen meren näkeminen on tarve, on rauhoittavaa, elintärkeääkin hakeutua horisontin ääreen.

Syyskuussa tein upean reissun Bäron saarelle. Meri ja kaikki ne upeat kalliot jäivät minuun vahvasti kiinni ja kaikki siellä koettu vaikuttaa yhä. Oikeastaan vasta nyt alan päästä jyvälle siitä, miten iso merkitys reissulla minulle olikaan. Kuvat sieltä tuntuvat aarteilta, selaan niitä silkkihansikkain ja löydän joka kerta niistä jotakin uutta. Nämä meripostit ovat siis vasta alkamassa täällä, kaiken sulattelun jälkeen, hitaasti kuten aina. 

Paluumatkalla yhteysaluksella Enklingestä Brändön saarelle aloin neulomaan sukkaa. Harmaata ja sinistä, sinistä ja harmaata, kalliot aallot kalliot. Niistä tuli ehkä parhaat ikinä. Ne jalassa olen siellä, vapaana kallioilla, aaltojen vierellä, kallioilla.


J, kiitos kuvasta!

Yli

Ja sitten on kuvia ja hetkiä ja tunnelmia, joiden voimalla lennetään pimeän yli. 

Meri

Kaipuu.
 

Enemmän valveilla

Talviaikainen herätys.

Vettä sataa tuutin täydeltä jo toista päivää, ensilumen ja pienen pakkasen häiveen hetkellinen valo ja kauneus ovat tiessään. Huomasin, että lokakuu on jo lopuillaan, marraskuu astumassa sisään. Kunpa se voisi olla jäätynyt ja pimeydessäänkin kaunis, sellainen oikea ja vahva. Märkää sadetta ei enää oikein jaksaisi. 

Tuntuu, että olen oppinut taas lisää, nyt sellaista keskittymistä ja rajaamista paljon ympäröimänä. Hieno tunne, kun huomaa suoriutuvansa asioista ja tehtävistä homma kerrallaan. Ainakin ajoittain. Kaiken kattava kaaos päässä on toki sekin yhä totta ja läsnä, mutta huomaan, että on tilanteita, joissa jo oikeasti osaan hallita omaa olemistani, sulkea ylimääräisen pois. Olen ihan hirmuisen kiitollinen siitä.

Silloin kun tekee ja tapahtuu paljon, haluaisi vielä paljon enemmänkin. Mennä, nähdä ja kokea, on yhtäkkiä jotenkin enemmän valveilla. Sitten on kuitenkin taas rajattava. Kaikkea ei voi vaikka haluaisi. Paikallaan pysyvät päivät ovat happea, jolla mennään sitten taas kaiken tapahtuvan yli täysillä. Niihin päiviin tulee asettua kunnioituksella ja kehystää ne kullalla. Tehdä niistä se teos, joka jäi toisaalla näkemättä. 

Menenkin tästä hakemaan kultamaalini esiin. 



 

Viikon paras työpäivä

Yhtäkkiä lauantai onkin viikon paras työpäivä. 
Lounaaksi thaimaalaista ja lasi pehmeintä punaviiniä pitkään aikaan.
Asiat tulevat valmiiksi, syntyy uusia ideoita.
Vapaus nähdä, huomata ja olla täydellisen avoin.

Jään tätä tyytyväisenä ihmettelemään, alan uskoa muutokseen. 




 
 

Riippuu asiasta

Mistä tämä väsymys tulee, en tiedä. Aamulla löysin itseni täyden pimeän keskeltä, näkyi vain purjeveneen haamu ja hämmennys siitä, että mennyttä ovat taas hetkeksi ne aikaiset aamut, joissa hengitellä maisemaa ennen töihin menoa. Pimeän keskellä olen näissä päivissäkin nyt, mietin motivaatiota, sen puutetta ja sitten sitä tilaa, kun motivaatio on valloillaan. Väsyneenä voi tuntea molempia, riippuu asiasta. 

Toissa perjantaina sain parvekkeelta vielä nuo ihanat pienet kaunottaret keittiön pöydälle maljakkoon. Perjantaikukat omalta parvekkeelta, onni! Seuraavat pitänee hakea kukkakaupasta, tai sitten haen pihlajanoksan marjoilla, ilman lehtiä, oi oi, sellainenkin voi olla perjantaikukka. 

On ollut vaikea lukea kirjoja kesän jälkeen. Varmaan siksi, että on ollut niin paljon mielessä ja tekeillä, kaikkeen kun ihminen ei valitettavasti kerrallaan riitä. Eilen ylitin muurin ja sain sanojen päistä taas kiinni, onni sekin. 

Päivät virtaavat, yritän kahlata perässä. 


 

Kaikkialla

Vettä oli kaikkialla. Paljon vettä, ja lisää tuli koko ajan. 
Ei se haitannut, silti oli hyvät huilipäivät maalla. Oikeastaan tykkäsinkin kaikesta siitä vedestä, viihdyin siinä ja sen alla, oli hapekasta rauhaa katsella ympärille. 

 

Olen havainnut ajan venyvän

Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän tarvitaan myös

kaislikoita
pusikoita
horisonttia
hiljaisuutta
omia polkuja
pysähtelytuokioita
näkemistä
perspektiiviä
pienen kohtaamista
taivaan tarkkailua
huomaamista
ja hiljentymistä. 


Havaintoja ajasta:
 
Tällä viikolla olen havainnut ajan venyvän. Ihmeellistä, niinkin voi käydä. Jossain kohtaa sen täytyy tietenkin ottaa venyminen kiinni, mutta mikä helpotuksen tunne siitä, että aika saattaa tarvittaessa (tai ihan vaan yllärinäkin) joustaa. 

Eilen kello oli vinksallaan, sitä piti katsoa pää sivukenossa, siten vasta tajusi oikean ajan, niinkin voi siis katsoa. Ja nähdä. 

Aikaan tuntuu myös mahtuvan enemmän, onkohan se mahdollistakaan. Silloinkin, vaikka se ei venyisi. Tunti voi olla ihan tupaten täynnä, tehtyä, aikaansaatua, sovittua, päätettyä, done. Riemastuttavaa! 

Aika voi olla luonteeltaan erilaista. Kesällä minun aikani oli uneliasta, muissa maailmoissa, paikallaan ja liikkumatonta. Ehkä siksi nyt sitä toisenlaista jaksaa paremmin. Nyt tapahtuu, täyttyy, ollaan juuri tässä ja saadaan aikaan. Katse on ihmeellisen kirkas ja varma.