Näkökulmia. Näkymiä. Näköalapaikkoja.
Tässä ollaan. Taas viikko takana. Lauantai tuntuu olevan päivä, jolloin etsitään hengityksen rytmi kohdilleen ja katseelle oikea suunta. Väsynyt päivä, eikä ihme. Vaikeastakin pitää opetella löytämään luottamus, sillä kaikkihan on näissä omissa askeleissa, jalat omissa saappaissa. Mielen suunta on pitkälti valinnainen, niin se on, ja silti tummankin äärelle on hyvä hiljentyä hetkeksi. Sellaista olen tällä viikolla oppinut. Taas uutta.
Parempaa näköalapaikkaa ei olekaan kuin omasta itsestä käsin.
Syysaurinko saa minut käpertymään piiloon, vetämään verhot valon eteen, pysymään suojassa.
Olen jo täytetty valolla, en kaipaa lisää, se saa nyt vain päänsärkyä aikaan. En kuitenkaan väheksy aurinkoa, en mitenkään pärjäisi ilman. Hyvä että paistaa, valohan on elinehto.
Syksy on kuitenkin minulle sellainen, missä kirkas aurinko on toisinaan ihan liikaa.
Ja silti, valoisa maisema on voimaksi.
Voi sentään tätä ristiriitaisuutta. Olen nyt sellaista täynnä.
Olkoon viikko silti heleä!
Viikon myllytys taas takana, takki tyhjänä. En oikein muuta jaksa sanoa.
Kävin sentään yhdessä lempipaikassani. Sinne oli ilmestynyt vene, kaunis ja kutsuva.
Teki mieli lähteä.
Täällä sulatellaan koettua. Viikonloppu Ahvenanmaan saaristossa, Bärön saaressa, oli ihmeellinen. Oli helppo hengittää kallioilla, meren kanssa samaan tahtiin. Katsella, ihmetellä, katsella lisää. Auringonnoususta auringonlaskuun ja vielä pitkälle pimeään, jolloin taustamusiikkina soivat pehmeä meri sekä heinäsirkat.
Kyllä, kaikki koettu oli ihmeellistä. Jäinköhän sinne, oliko se tottakaan.
Olen lähdössä viikonlopuksi saaristoon valokuvaamaan. Olen ihan pyörryksissä, sillä se jo kuulostaakin niin mahtavalta etten oikein edes tajua! Olen Valokuvaterapiayhdistyksen hallituksen sihteeri ja näin ollen olen myös ollut tämän työpajan järjestelyprosessissa mukana. Reissuun lähden ihan puhtaasti työpajalaisena, en ohjaajana, joten rentouttavaa ja nautiskelua tiedossa!
Oma luontosuhteeni... tänä aamuna ennen töihin menoa pikavisiitti meren rannassa, kaislikossa, pusikossa... ja yllä oleva kuva on tulos siitä. Se kertoo juuri tänään minun luontosuhteestani. Katsotaan mitä uutta selviää viikonlopun aikana.
Eilinen maanantaimaisema.
Arki yllättää. Sillä on salaisia piiloja. Niissä asuu ajaton rauha, tuulen vire, ystävän ääni. Kesäkin sieltä vielä löytyi, se oli lämmin ja pehmeä.
Oletko käynyt katsomassa
Jacob Hashimoton näyttelyn "Giants and Uncertain Atmospheres" Wäinö Aaltosen museossa Turussa?
Jos et, niin vielä ehdit! Näyttely on esillä 24.9. asti.
Suosittelen vahvasti, vaikuttavia ja mieleenpainuvia teoksia.
Leijuin näyttelyssä lomallani. Loma tuntuu jo nyt hyvin kaukaiselta, vähän kuin unelta, oliko sitä sittenkään? Valokuvien mukaan oli, taisi se sittenkin olla ihan totta, jos niihin on uskominen. Luulen kyllä, että ilman lomaa ja kaikkia siihen sisältyneitä kauneuden ja innostuksen kohtaamisia olisin nyt hyvin, hyvin väsynyt.
Alla
Gas Giant, 2014
Not So Much Discoveries as Memories, 2016
Armada, 2010
Puuvoimaa jokaiseen päivään.
Kuva eräältä aamulta, jolloin lähdin hakemaan tuulivoimaa
ja sainkin sitten lisäksi mahtavaa puuvoimaa! Kannatti taas mennä.
Voiko maisemaan jäädä? Katsoa sen kiinni itseensä? Sulautua, sitoa sielunsa, kadota siihen?
Nyt tapahtuu kaikenlaista ja paljon. Sellaista hyvää ja ravitsevaa, tehtyä ja odotettua, jännittävää ja hirmuisen paljon kaunista. Sellaista, mikä saa arjen ärtymykset ja väsyt siirtymään pois tieltä, ne eivät juuri nyt uskalla avata suutaan, kadotkoot! On hyvällä täytetty olo.
Ja vielä saa maiseman kaupan päälle, voiko niin käydäkään?! Löytää itsensä katselemasta horisonttiin tennarit täynnä rantahiekkaa. Ja kyllä! Tuntee kaikessa maailman hiljaisuudessa sulautuvansa maisemaan, katsovansa sen itseensä lopullisesti kiinni.