Paistelen tässä kuitenkin kirsikkatorttua

Jatkuvaa opettelua tämä elämä.

Miltä kantilta sitä katselee asioita, kuinka monelta suunnalta?

Minkä suhtautumistavan valitsee? Valoisan, välinpitämättömän?

Yrittääkö löytää ratkaisuja, mahdollisuuksia, 

ajattelutavan, että ihan itse voi luoda uusia teitä,

vai valitseeko niin, ettei(muka)itse voisi asioihinsa vaikuttaa? 

Negatiivinen kohina ympärillä on raskasta. 

Se voi olla raskaampaa niille, jotka ovat kohinan ympäröimiä,

kuin sille, joka sitä luo. 

Meillä on pölykuorrutettu koti, täydessä kaaoksessa.

Paistelen tässä kuitenkin kirsikkatorttua.

Päälle ajattelin ripottella tomusokeria.

 

Kaipaus

Ohjelmoitu olotila.
Toisaalta, eteneviä asioita, mukavia tapaamisia, 
enimmäkseen kaikkea hyvää vaan, mikäpä tässä siis ollessa.


Kuitenkin, kun kuljen jatkuvasti pimeästä pimeään, 
on syntynyt kaipaus sille, että ehtisi 
kuljeskella, katsella, nuuhkia ja nautiskella 
valoisan hetken valkeasta maisemasta.


Hätätapauksessa sitä kuvataan pikaisesti ikkunan läpi.

Pakottava tarve

Silloin kun tekee paljon ajatustyötä,
lukee kirjoja, pohtii, etsii vastauksia,
kirjoittaa, leijuu omassa kuplassaan,
silloin tulee hetkittäin tarve repäistä itsensä irti.
Välillä irtautumisena toimii kotihommat,
reipas imurointi, tiskaaminen, pyykkääminen.
Lenkkeily, ehdottomasti lenkkeily.
Niin saa taas jalat maan pinnalle, tärkeysjärjestyksen kohdilleen 
sekä tietysti myös ajatuksille tärkeää huilia, raikasta ilmaa.




 

Toisinaan sitten tällainen käsillätekijä
kaipaa reipasta ja tulosta tuottavaa ompelua.
Neulon kyllä lähes päivittäin, edes hiukan, 
mutta kankaan leikkuu, ompelu, valmiin työn näkeminen
on toisinaan ihan pakottava tarve.

Tällaisen ompeluterapian tuotoksena
syntyi viimeksi farkkukankainen tyyny.
Saumat reilusti ulospäin, hapsuja,
roikkuvia lankoja, joita on mukava nyhtää irti
sohvalla loikoillessaan tyyny kainalossa (tyttären mielestä).
Vetoketju yhdessä saumassa, jotta peseminen on helppoa.
Toimii myös teemukin alusena.
Plussaa myös se, että farkkupino kangaskaapissa pieneni hiukan.

Tätä ompeluterapiamuotoa aion jatkaa,
sillä rouheat farkkutyynyt sopivat
tänne meidän sekalaiseen kotikoloon mainiosti.

Unohtunut kiire

Päivät, nämä illat valoa vailla.

Samalla niissä asuu tyyni rauha,

teekupillinen toisensa perään, 

hiljaiset mietteet keittiön pöydän ääressä.

Unohtunut kiire, 

paperille eksyy satunnaisesti 

verkkaisia sanoja,

juonettomia ajatelmia.

Hylkäsin paniikin,

vai väijyykö se kulman takana,

teroittaa hampaitaan.

Varisseet

Juon täällä herkullista mansikka-teetä, 
ihmettelen mennyttä viikkoa, kaikkea niin täyttä. 
Voimat ovat varisseet, ajatukset, 
niin, ja pelargonian kukkasetkin.


Kaiken täyden seassa minua ilahdutti Ilona. 
Kepeät askeleet, pitsiä ja kauneutta,
appelsiinia ja mansikkaa, valoisat sanat.
Niin ihanaa postia, Ilona, lämmin kiitos!
Tuo tanssikuva on ihastuttava, hieno, yhtä aikaa keveä ja voimakas.
Onnentyttö olen, kun sen omakseni sain. 


Varisseet kukkaset ovat kauniita.
Entä voimat, jotka ovat varisseet, voivatko nekin olla?
Kyllä, niiden täytyy olla kauniita, 
herkkiä ainakin,
ja yhdessä 
varisseiden ajatusten kanssa 
ne ovat ehdottoman tärkeitä.

Taito nähdä

Paikka avoinna.


Haetaan vahvaa ajatusta leijuvalla otteella.
Eduksi katsotaan taito nähdä 
syvälle, ohi, ylitse.
Arvostetaan aitoa paloa,
uskoa mahdollisuuksiin,
ja ehdottomasti myös 
haaveilukykyä.

Menneisiin

Ajattelen menneitä.



Ajattelen myös tulevaa, tätä marraskuuta,
sitä, miten se joskus oli toisenlainen kuin nyt.
Pidän siitä kylmänä, kuuraisena ja hiljaisena,
sellainen marraskuun kuuluu olla. 
Ehkä sekin kuuluu menneisiin, olleisiin,
sellaiseen mikä ei enää palaa.