Sehän voi olla

hiljaisuus

tai kaikkein hiljaisin sointi.

Ehkä haalein väri,

kaukaisin taivaan sävy

taikka aavistus sateenkaareesta, jo menneestä.

 

Se voi ollakin

jotain muuta, siiven lepatus,

nopea ja pieni, heti katoava,

sellainen, missä katse ei pysy mukana.

Mikä kuitenkin jää mieleen,

pitää ajatusta koossa,

ehkä lumoaakin.

Joskus se on jotain vahvaa, 

hurjan värikästä, voimakasta!

Säveliä, mitkä tuntuvat sisällä asti,

jäävät soimaan ja pitävät kiinni.

Viime aikoina pienet ja vaatimattomat 

ovat saaneet mieleni liikahtamaan.

Sellaiset, minkä ohi meinaa jo kulkea,

mutta ei sittenkään,

sillä jokin pysäyttää.

Jokin kääntää pään,

kuiskaa, että katso, katso!

Minä pysähdyn, katson pitkään

ja kuiskaan takaisin,

kiitos.

Lääkkeeksi

otin valon talteen tältä päivältä.

Onneksi ehdin, pieni kävely halki metsikön

aikaisen työpäivän päätteeksi.

Loppuviikko meneekin hämärästä hämärään, 

mutta on mulla tämän päivän valo,

vastaiskuksi pimeälle, märälle.

Näin viime yönä unta,

että olin puutarhalla töissä.

Olen joskus ollutkin, kauan sitten,

mutta muistan vielä.

Oli valoisa ja lämmin ja hyvä olla.

Nyt pää tekee töitä yölläkin, huomaan,

töitä sen eteen, että löytyisi uudet tuulet.

Tänään olen maannut sohvalla ja lukenut kirjaa,

nukahtanut pienille unille,

kotona on ollut sopuisa henki.

Näin nämä päivät menee, 

näin niiden kuuluukin mennä.

Raivolla.

Rauhalla.

 Tasapainoitellen.

Sanonko mistä??

On päiviä, on aamuja, on oloja

joissa asuu pimeys.

Ja myrsky.

Aamulla puoli seitsemän aloitin työt 

sokkona kynttilöitä etsien, sytytellen.

Ei auttanut, työmaa siirtyi muualle,

missä sähköt toimivat ja vettäkin tuli.

Tuuli laantui jo, 

otti kai uutta vauhtia,

sillä nyt on taas ihan myrsky, kylmäkin vielä.

Kotona myrskyää myös.

Poika luulee, että koko maailma 

on juuri ja vain häntä vastaan.

Tytöt tappelevat. Koko ajan.

Mies on nuhatukkeessa,

onneksi kuitenkin lomalla...

no, jos näitä kotioloja voi lomaksi kutsua.

Mulla on töitä kolme päivää jäljellä,

sitten aion juhlia uutta, uutta vuotta,

uusin tuulin, myrskyin.

Niskat jumittaa, päässä vihloo.

Hieroja tilattu.

Sanonko siis mistä? En taida kuitenkaan.

Sillä nyt, viimein, päivän päätteeksi

tytöt pelaavat yhdessä, nauravat, 

ainakin tämän pienen hetken.

Poika on hakkaamassa rumpuja

(ja vihaa typerää äitiään, tiedän)

ja mies mukana treeneissä.

En siis sano,

vaan menen ja laitan saunan päälle,

vihdan veteen

ja teen suunnitelman aikaisista yöunista.

Pyhissä

aavistus punaista,

hiven säihkettä,

lopultakin tunne levosta ja rauhasta.

Kestää vain hetken,

mutta onnellinen siitäkin, että sain otteen.

Parhaassa seurassa pelataan

toivepeliäni, uutta suosikkiani,

ollaan ja lojutaan

massut pulleina ja mieli niin hyvänä.

Talviunessa

kuuluu vaimea, pehmeä pianon sointi.

Kynttilä antaa valon 

ja perhe lämmön.

Kuusi tuoksuu.

Ollaan ihan hiljaa,

nukutaan lempeitä talviunia.

Joulurauhaa!

 

Valo

peitti pimeän,

leijui hiljaa taivaalta,

täydessä kauneudessaan.

Join aamupäiväkahvia vanhan tammen alla.

Vaaleansinisen mukin maitokahvi

sai lumikuorrutuksen

ja pelloille satoi peitto päälle.

Samaan aikaan vaaleanpunaisen naapuritalon

pihamaalla seisoi vakaana kesäkeinu,

jonka kyydissä oli pallogrilli,

kuin riemuisana kiljaisuna sille,

että kyllä, valoa kohti mennään!

Laulan tänään ylistyslauluja

talvipäivänseisaukselle,

odotetulle valolle, raikkaalle kirkkaudelle.

Niin toivon sen säilyvän.

Menee vähän ohi

 tämä joulu, siltä tuntuu.

Hidastun tässä vuosi vuodelta, huomaan,

ja nytkin olen vielä lokakuun häätunnelmissa

ja matkalla, kulkemassa pitkin kauniita katuja.

Pää on jäänyt sinne

ja viuhdon vaan mukana näissä jouluhässäköissä.

Pimeys tekee osansa, varmasti,

ja se, että aika lentää käsistä.

Pahin kiire on hellittänyt jo, onneksi.

Olen kyllä töissä ihan viimeiseen asti,

mutta ollaan sielläkin jo laskeuduttu

rentoutustilaan.

Vielä juhlitaan iltaisin miehen töissä

oppilaitten musiikkiesityksiä kuunnellen,

niistä juhlista jos mistä saan rauhan mieleeni.

Upeaa seurata sitä,

miten suurella sydämellä mies paneutuu työhönsä.

Viikolla rauhoituin pienemmän tyttären

koulun Lucia-konsertissa, niin kaunis, upeasti tehty,

ja isomman tyttären oman luokan jouluiltamissa.

Siellä oli huima meininki,

olivat nähneet kovasti vaivaa esitysten kanssa,

kaikki olivat täydellä innolla, tekemisen riemulla mukana.

Kunnioitan suuresti opettajia ja ohjaajia,

jotka antavat lapsille tilaa,

jaksavat nähdä sen vaivan, 

että oppilaat löytävät palon tekemiseen.

Ihan mahtavaa.

Sen kerron vielä, että luokka jäi 

juhlan jälkeen innoissaan yökouluun

ja aamulla saivat herätä opettajansa

triangelin soittoon.

Olen niin kiitollinen elämyksistä,

mitä lapsilleni suodaan.

Mistä tämä lähti?

Siis siitä, että joulu menee ohi...

Ehkä se tässä kuitenkin hiipii hiljaa minuun,

salaa, askel askeleelta,

juhlien ja hetkien myötä.

Vaikken tänä vuonna olekaan tehnyt itse

yhtäkään lahjaa,

vaikka ulkona sataa edelleen vettä,

vaikka siivoamista vielä riittää 

(kuusen pitäisi sentään mahtua sisälle),

niin ehkä kuitenkin...

...salaa haaveilen jo siitä hetkestä,

kun istun juustolautasen äärellä,

käsissä kirja ja lasillinen sherryä...

Leikitään sitten talvea

kun kerran sitä ei vieläkään näy.

Onneksi oli se yksi pakkaspäivä ja hetki, 

että ehdin kameran kanssa kulkemaan.

Lähdetään Kaukolaan.

Otetaan mukaan pulkat,

lämmintä mehua ja tähtipullia.

Paksut tumput ja villasukat huopatossuissa.

Lasketaan metsäistä mäkeä vimmattua vauhtia,

nauretaan niin että maailma raikaa,

ylös takaisin ja uudestaan alas.

Niin kauan, että posket hehkuvat punaisina,

tumput painavat lumikokkareisina

ja mehu maistuu taivaalliselta.

Kotiin Kaukolasta palataan pakkasen kiristyessä

ja tähtien loisteessa,

pimeässä, mutta lumen valaisemassa illassa,

väsyneinä, raukeina, talviunisina.

Lähdetäänkö?

Aika

jolloin arki-illoissa asuu juhla.

Joka illalle jotakin,

kahteen kirkkoonkin pääsen rauhoittumaan.

Päivät täyttä työtä

ja ajatus lentää varsin villinä joulutouhuissa.

Iltamyöhällä neulon pipoa,

vanha repsahti ylileveäksi.

Tänään(kin)olisi kyllä sadehattu ollut kätevämpi.

Palailen, kun ehdin.

Toivotaan, että sitten on jo talvi.

Hiljaa

pienen metsätien varrelta.

Sataa vettä

hyvin tarmokkaasti,

sen kuuloisesti, ettei taida loppua ikinä.

Mutta ei se mitään. Satakoon.

Oli kuitenkin yksi kirkas aamu

ja yksi valloittava lumituisku,

ja jos niitä ei olisi ollut, sitä hetken valkeaa,

niin sittenhän tätä ei kestäisi.

Oltiin tytön kanssa uimassa eilen,

katsottiin sieltä lämpimän veden keskeltä

tuulimyräkkää ulkona ja naurettiin.

Tyttö sanoi, että tultiin ihan oikeana päivänä uimaan.

Niin minäkin ajattelin, kun siellä vedessä

lojuin ja venyttelin 

eikä mikään hetkeen tuntunut rasittavalta.

Illalla melkein lauleskellen 

(jos ääneen laulaisin, perhe pakenisi paikalta)

leivoin pojan koulun myyjäisiin herkkuja

ja lopulta nukahdin aikamoisen tyytyväisenä.

Kuulin kyllä vesisateen ennen sitä.

 

Hetken kirkkaus

...

 

Ainoa ajatus

Tänään ehdin 

ulkoilemaan kameran kanssa 

pienen hetken ennen palkkatöitä.

Minusta se on juhlaa.

Menen nyt, hei!

 

 

Sukat, huivi ja kirja

Valmiit villasukat. 

Omat, ihan minun. Harmaata ja vihreää.

Tekeillä huivi.

Itselleni. Harmaan sävyillä liukuvärjätty. 

Kirjaan koukussa.

Julia Cameron "Tyhjän paperin nautinto"

Tie luovaan kirjoittamiseen.

Siinä kehoitetaan kirjoittamaan,

tuosta vaan, koko ajan, missä vaan, miten vaan.

Ettei olekaan oikea hetkeä, paikkaa, mielialaa...

tai voi ollakin, mutta niitä ei tarvita.

Voi kirjoittaa ilmankin.

Ajattelen, että voisin yrittää sisäistää tätä ajatusta

ihan muuhunkin tekemiseen.

Tuosta noin vaan, ilman suurempaa pohdintaa,

siivousjärjestelyjä, oikeaa virettä...

tarttua toimeen ja tehdä, kirjoittaa, mitä vaan.

Ihan sen tähden, että aloittaminen,

se on se työläin vaihe aina kaikessa.

Jos ei enää uhraisikaan siihen energiaa,

vaan sen sijaan ottaisi ja tekisi.

No, ajatus on hyvä.

Ja tuo kirja.

Luovan kirjoittamisen kurssi meneillään.

Ompelusunnuntai

on ollut tämäkin sunnuntai.

Voisinkin tehdä sunnuntain kanssa sopimuksen,

että ommellaan vaan, aina sunnuntaisin,

ettei olisi mitään muuta menoa ja hommaa,

voisin vaan levitellä kankaita ja lankoja

ja huristella menemään koneen kanssa.

Ompelin kesäkassin.

Ihan sopivaa joulukuuompelua, eikö?

No siihen liittyy koulu ja kankaankuviointi

ja hiirenvirnat, niitä painoin farkkupaloille

ja niistä paloista tuli sitten kassi.

Sen kanssa mennään kesällä torille 

ja ehkä pienelle eväsretkelle rannalle.

Sitä voi ajatella nyt pimeydessä.

Mies kiikutti mulle kahvia ompelimoon

ja äidin tekemiä pipareita, aika ihanaa.

Ihanaa oli eilen illalla Turussakin,

Hector täytti Logomon ja pään ja sydämen ja kaikki.

Ihan huima, vielä omat sanat hukassa.

Soi sävelet, sanat päässä

ja mennään nyt ensin vaikka tällä.

Koska on perjantai

ja Tiernapojilla oli upea show

ja ilotulituskin siellä Perniön torilla oli huima,

ja pizzat odottavat syöjiä

ja punaviini maistuu jo

ja saunakin on ihan pian lämpimänä

ja äiti ja isä saapuvat tuossa tuokiossa meille

ja kaikki tuntuvat olevan hyvällä tuulella,

niin mikäs tässä ollessa.

Sokerina pohjalla huomenna

Hector.

Ihanaa viikonloppua sinulle!

Sitkeys

on se, mitä tässä kuussa tarvitaan.

Sitkeästi päivästä toiseen,

juhlista toisiin,

muistilistaa suorittaen ja yliviivaten. Sitkeästi.

Ja sulavaliikkeisyys on toinen ominaisuus,

mitä tarvitsen tähän kaikkeen.

Voidakseni edetä mutkattomasti ja lempeästi,

joulurauha mielessä ja niin hyvä tahto. 

Mutta suklaa, sen voisin jättää pois,

sitä menee nyt ihan liikaa

 enkä tiedä onko se ollenkaan hyväksi 

sulavalle, mutta sitkeälle liikehdinnälle.

Astiakaappi

Toisinaan asiat etenevät, jotain tulee valmiiksi,
voi kirjoittaa lauseen perään pienen, mutta tyytyväisen pisteen.
Ja vaikka ei vielä pisteenkään aika olisi, 
niin homma kuitenkin rullaa, ilman suurempia hässäköitä
ja voi olla kohtuullisen levollisin mielin, ilman hermokireyksiä.
Tiedätkö tunteen? 
Varovaisesti sanon, että nyt mulla on tällainen olo.
Varovaisesti sen takia, 
kun on ollut aika paljon sitä toistakin lajia. 


Väitän, että astiakaapilla on ratkaiseva rooli siinä,
että homma kääntyi ankeasta ryvetyksestä rullauspuolelle.
Meille haettiin kirpparilta kaappi eräänä sunnuntaina.
Astiakaappi oli pitkällinen hiljainen ajatus päässäni
ja kun sanoin ajatuksen ääneen, 
oltiinkin jo matkalla sitä kaappia hankkimaan.
Sen myötä moni muukin juttu ratkesi.

Yksinäiset ruusulautaset pääsivät näkyville lasiovien taakse.
Aamuiset matkani kääntyivät toiseen suuntaan.
Muutama koulutyö eteni yllättäin ja kivutta.
Toiseen kaappiin tuli ihana väljyys
(kamat eivät romahda enää niskaan).
Keittiöön vaihdettiin pieni pyöreä pöytä,
juuri meille viidelle sopiva.
Sen päälle ei mahdu kertymään lehtipinoa,
siinä on tilaa vain kynttilälle.
Päähäni ilmestyi yllättäviä selkeitä ajatuksia
ja tajusin, että voin sanoa joskus ei
ja toisinaan voin vaatiakin jotakin. 
Kaikilla kauniilla keramiikkakulhoillani on nyt oma kolo.


Arkeen on tullut tyytyväisyyttä lisää, huomaan.
Kiirettä ja sählää riittää, ei siitä pääse,
mutta tyytyväisyyttä, sitä tarvitaan, 
jotta jaksaa pysyä vauhdissa mukana.
Silittelen astiakaappia päivittäin, se on hyvä kaappi,
oikealla paikalla, juuri siinä sen kuuluu olla.
Ja kaappi ei olisi siinä paikallansa,
jollei mies sitä olisi kanssani lähtenyt hakemaan.