Oranssi mylly

valokylpy
ja paukkupakkanen




 

Vihreä pyörä

Dublin, lokakuu 2011


 

Viikonlopun jäljiltä

sekasotku
niskajumi
rutikuivat kädet
jääkylmät jalat
pöllö ilman siipiä
pää ilman ajatuksia



Toive: selkenevää








 

Puoliksi romuna

lasitkin sumeena

vaatii remppaa
tarvii bensaa

kiiltoa pintaan
rottinkia rintaan

olkoonkin melkein antiikkia

kulkee se silti...
ainakin hiljaisella vauhdilla

***

Pyydän anteeksi.
Kehno runo.
Mutta jos on veikattu ensin 60 vuotiaaksi
ja sitten 11 vuotiaaksi,
niin eihän tässä tiedä miten olla,
kun oikeasti on 42 vuotias 
ja vähän sekaisin ja 
päässä vilisee runoja ja vaikka mitä, pöllöjäkin.
Huhuu.




 

Talvi

Lumen äänessä 
jo loputon ikuisuus.
Talvi on, pysyy.


***


Enkä nyt kaipaa mitään muuta,
en kesää, en valoisampaa aikaa,
juuri nyt on hyvä näin.
Onnellinen valkeasta maisemasta,
villaisista vaatteista, raikkaasta ilmasta.

Maanantaina, keskellä päivää, hyvä näin.

Taivaissa, maissa

Venyin pitkäksi tämän viikon aikana.

Katse taivaissa, askeleet maissa.

Aika hyvä kulkea niin, rauhoittavaa.

Ei kaadu helposti.

Jos olisin runo, olisin mielelläni haiku.

Homma

  

tuli tehtyä, eli kankaankuviointikurssi on järjestyksessä kansiossa. Mieletön tunne, kun saa jotakin valmiiksi asti,

vaikka sitten seuraavat hommat kolkuttelevatkin heti olalle.

Hiirenvirnoja painoin kassin lisäksi pesukonevärjätylle sideharsolle molemmin puolin. Ihanan pehmeä ja mun vihreä huivi!

Vanhalle siniselle verholle maalasin lumituiskua ja painoin

hiutaleita sekaan, valkoisen värin sekaan laitoin hivenen kimalletta. Saatiin sohvan nurkkaan tyyny nimeltä Pakkanen.

 

Onkos muilla ollut kommentointiongelmia?
On blogeja, mihin en pääse lainkaan kommentoimaan...




 

Rentoa viikkoa

toivon sinne ja tänne näiden miehen farkkujen myötä,

mitkä jäivät jäljelle syksyn kankaanpainokokeiluista.

Söötit, eikö? Säästellään niitä kesän rantaretkille.

Farkuista tuli se kesäkassi. Ja kiva kassi tulikin.

Nyt pitäisi kasata kaikki painokokeilut kansioksi,

kohtuullisen haastava duuni näin maanantaiksi.

Tai sitten...ompelen hiirevirnahuivini valmiiksi... 
jos sen myötä löytyisi inspiraatio.

Kotisunnuntai

ja raikastuneet ajatukset.

Pakkaslenkki, punaiset posket.

Runoja, vaaleanpunaisia sanoja.

Lasi kylmää valkeaa viiniä,

samalla näen jo luottavaisia unia.

Käteni

ovat olleet viime päivinä

savessa, villassa ja ekomassassa.

Nyt ne ovat hyvin tyytyväiset kädet,

paljon tehneet ja kokeneet, ahkerat, kiitos.

Pää käsieni välissä hyrisi onnesta

jokaisen materiaalin kohdalla,

mutta tällä kertaa villa oli paras. 

Hyväätekevin, rutisteltavin.

 

Huolimatta

tyrmäävästä vesisateesta,tuli meidän keittiöön kesä.

Uudet verhot, perunajauhokakkua ja porkkanasämpylöitä. 

Samaan aikaan tytär rentoutui 

koulupäivän päätteeksi tv-katsomossaan.

Mammalle kiitos verhoista!

Hyvää viikonloppua,

pysykää ihmiset pystyssä ja autot teillä, 

liukasta, hui!

     

Toisenlaista

arkea vietän tällä nyt. 

Ainakin hetken, 

varmaan pienen, mutta tärkeän hetken. 

Pitää löytää kiireettömyys, 
jotta voi hypätä takaisin kyytiin.
Pitää nukkua, antaa hartioitten laskea jännitystilasta,
olla vastaamatta lapselle ei nyt.

Ajattelin , että teen sata lajia valmiiksi 
näinä vapaushuilitoipumispäivinä.
Niin teenkin. 
Katson, kuinka lumihiutaleet leijuvat pehmoisina maahan saakka.
Ja taas uudestaan. Vieläkin.
Neulon hienolle miehelle sukat lahjaksi,
Wolverhamptonin väreillä, lämpimät sukat.
Ihastelen kaunottaria keittiön pöydällä.
Kuulen postin kolahduksen, sen, kun pesukone on valmis.
Odotan jokaista lasta kotiin, ja illalla miestä.
Ajattelen, että perjantaina pääsen kouluun,
tapaan ihania ihmisiä, tehdään yhdessä villajuttuja.


Aika siistii, sanoi poika, kun kerroin
päättäväni itse, minä päivinä teen töitä, nyt hetken.
Sisältäähän tämä sen, että tilin saldo
ei ole kovinkaan positiivinen
ja sen, että aika usein päätä särkee, rinnasta ahdistaa,
sillä kai tätä voisi osa-aikasaikuksikin kutsua, jos haluaisi.
Aika siistii silti, 
tämä oma ratkaisu, tässä hetkessä.

ja kulmilta

Dublin,

lokakuu 2011

Kaduilta

Dublin,

lokakuu 2011

Kartta hukassa

 

eikä reiteistä tietoakaan.

Mutta ei se mitään,

sillä mennään mitä on.

Lähimetsään sentään löysin eilen,

pakkasauringossa.

Senkin oivalsin, että ollaan jo tammikuussa.

Ja jos suurinpiirtein pysyy oikeissa viikonpäivissä,

niin kai tässä sitten pärjää.

Sanoja

olen saanut aikaan runsaasti.

Jos en missään muussa asiassa ole edennyt,

pysynyt aikataulussa, löytänyt intoa,

niin luovan kirjoittamisen kurssi

on ainakin tähän asti pysynyt otteessa. 

Väsymykseni tasoa kuvaa varmasti se,

että palautettujen tehtävien jälkeen

koen tehneeni mahtavan urakan, antaneeni kaikkeni,

vaikka kahden viikon päästä palautetaan jo seuraavat. 

Kurssi on valinnainen ja virtuaalinen,

hyvin kiinnostava ja antoisa.

Seuraavaksi perehdymme runoihin.

Voisin tähän nyt listata kaiken muunkin,

mihin minun pitäisi ryhtyä.

Ne rästit ja kaiken tulevankin.

Mutta en sitä tee.

Yritän tarttua asiaan kerrallaan,

jos joku niistä ottaa tuulta purjeisiin, 

niin loistohomma.

Jos ei, niin nyt ei vaan tämä tyttö pysty,

sekin on hyväksyttävä.

Sen kerron, että kevät koulussa sisältää

huimasti ihanaa ja innostavaa käsillä tekemistä,

pidän siitä ajatuksesta kiinni

ja luotan käsillä tekemisen voimaan.

Myös eräs kuvallinen taivas ystävän kanssa

pitää mielen korkealla.

Nyt karkaan pakkaseen!

Lumivalo

valtasi maan, taivaan ja 

tuntuu sielussa asti.

Nyt pitäisi pistää lumijuhlat pystyyn,

kohottaa maljoja talvelle,

kirkkaudelle, puhtaalle lumelle, valon voimalle

ja lähes täydelle, kauniille kuulle!

Puikot heiluvat

 iltaisin, sen minkä jaksavat.

Terapiaa, ihanaa,

vaikka sitten niskat jumittavatkin.

Mustaharmaat tumppuset tein joulunpyhinä

ja nuo säärystimet tulivat eilen valmiiksi.

Ja tein minä sittenkin

yhden joululahjan ihan itse, viime hetkillä.

Kummipojalle,

2 vuotiaalle vilpertille,

joka harrastaa extreme-kiipeilyä.

Totesin hänen tarvitsevan lohtutyynyä.

Että kun kolahtaa (aika usein),

niin voi rutistella tyynyä lohduksi.

Flanellipaidoista ruudut,

sisällä sideharsoa.

 

Näin ajattelin olla.

Omissa pilvissäni, mutta maata näkyvissä.

Niin, että näen kyllä,

mutta pitelen itseäni pehmeästi.

Katselen etäältä.

Kuuntelen, mutta valikoiden.

Teen, kunhan innostun. Ja jos.

Luen. Kirjoitan varovaisia sanoja.

Olen rauhassa.

Valvon, sillä nyt olen sillä tuulella.

Kuu kasvaa taivaalla, 

ajatus lentää korkealla.

Kuvissa on lokakuu,

pilvet Skotlannin maan yllä,

hetki ennen Dublinia.

Olen siellä joka päivä, yhä.