Pyörteissä.
Paikkoja, joissa seistä
omenapuun alus(terälehtien leijaillessa alas +)
sireenipuska (sisällä, syvällä)
kirkon piha (parkkipaikkakin on ihan jees, ukkosen kumistessa kauempana)
iso kivi rannassa (vahva, mutta pehmeä)
parvekkeen penkki (nähdäkseen korkeammalta)
räsymatto (aina hyvä, kotoisa ja turvallinen)
aamukostea nurmi (ah, raikas, ah, kesä)
lämmin asfaltti (ah, kuuma kesä)
järvivesi (siis ihan rannassa, vesi nilkkojen korkeudella max)
edessä, esillä (sujuu kerta kerralta paremmin)
laituri (= rohkeus, vapaus, villi riemu)
puun rungon vierus (mikä mieletön voima)
kirjaston hyllyjen väli (kuin seikkailu, mitä valita)
rautatieasema (olisinko seikkailijatar),
muun muassa siis.
Mitä ajatella
pilvien liike (rauhoittaa)
kynsilakan väri (kysy tyttäreltä, valinta nopeampi ja raikkaampi niin = oranssi)
oikeus ja kohtuus (onko sitä? usko hukassa)
tuulen suunta (rentouttaa)
reitti (kannattaa vaihdella, jonakin aamuna otan vielä ihan uuden suunnankin)
ja miten edetä (päätöksiä! sinnikkyyttä! rohkeutta! saisinko, kiitos)
sanoja kirjojen sivuilla (lue hitaasti, keskity, mutta uni tulee liian nopeasti)
loma (lähestyy, pidän päivät tyhjinä)
päivän ruoka (ah, mies lupasi ajatella, hakea tarpeet ja valmistaa!)
värit (maailma on nyt niin kaunis, täynnä)
veden pinta (miten se liikkuukaan),
vai osaisiko sitä olla hetken ajattelematta mitään.
Miten sitä haltioituukaan aina ihan samoista asioista? Vuosi vuodelta samat puut, sama valo, sama ihmeellinen hämmennys kauneuden äärellä. Uskon kuitenkin, että vuosi vuodelta haltoituminen ja hämmennys vain lisääntyvät, vahvistuvat ja tuntuvat syvemmin, sillä sanovat, että tarvitaan toistoja. Ja niitä kyllä riittää, taas tänäkin vuonna, tämän kaiken ihmeen äärellä.
Tänä aamuna puoli tuntia puun alla.
Kävin merituulen rannassa.
Tarkistin veneet, veden pinnan liikkeet ja kaislat, puut, kivet.
Halusin pysäyttää ajan, ja luulen, että sen teinkin.
Jotain jäi hiljaa paikalleen, mieleen ja kuviin,
lausumattomiin sanoihin, veden hitaisiin väreilyihin.
Viikon varrelta.
Kauneus voi täyttää kaikki ajatukset.
Edes hetkeksi.
Ylitehostettu viikko. Sellaista on tämä aika toukokuussa, ja kun tarkemmin mietin, sellaista on melkein koko ajan. Miksi? Olen kyllästynyt miettimään kuinka paljon on aikaa asioihin, on se sitten kirjan lukeminen, työtehtävän suorittaminen, ystävän kohtaaminen, paikallaan istahtaminen, mikä tahansa. Haluan takaisin tunteen menneiltä vuosilta, touko- ja kesäkuun vaihteesta, kesäloman alusta: loputon.
Tajuan kyllä, ettei sellainen ole totta, ei ole loputonta aikaa tarjolla eikä olemassa, ja kuka sellaista haluaisikaan. Mutta se tunne siitä. Ettei tarvitsisi ajatella kerkiänkö, koska pitää nousta, joko tämä loppuu, ehdinkö kertoa kokonaisen ajatukseni, äkkiä vielä tämä yksi sivu... tiedättekö? Se tunne, kun tekee mieli silputa kalenteri ja aikataulut ja lennättää ne tuulen mukana kauas kauas, se tunne on välillä todella voimakas. Ja sitten kuitenkin, toisinaan ylitehostaminen, organisoitu ajankäyttö ja tehokas aikaansaaminen on ihan parasta ja tuo suurta mielihyvää.
Eli tasapaino, se on kai se, mikä pitäisi löytää. Opetella sitä. Opetella olemaan ajattelematta aikaa. Edes hetkittäin, joskus. Ja kyllä, haluaisin totisesti vielä osata tuntea loputtoman.
Mielettömiä aamuja! Mikä keveys kevätauringon heräämisessä, varhaisen aamun raikkaassa tuulessa! Sekin kantaa helposti kokonaisen päivän yli, sillä illalla hakkaan vielä mattoja, pöllytän talvea pois nurkista, olohuoneen ikkunoihin ripustan kesäkukkaset.
On aikoja, on paikkoja ja on hetkiä,
jolloin maailma on enimmäkseen vaaleanpunainen.
Ajattelin aloittaa viikon sellaisesta, vaaleanpunaisesta,
sillä se saattaa ulottaa kauneutensa voiman vielä aamuakin pitemmälle.
Tänään, maisemat.
Tämä kaikki silmien edessä. Lämmössä ja sanojen vuoropuhelussa
asettui myös mielen maiseman horisontti kohdilleen.
Tyyni vesikin.