Tämän vuoden kokoaa Kaksi teosta-kollaasi. Minulla oli omakuvallinen teema teoksissani,
näitä oli kiva ja erityisen tärkeää tehdä. Vuosi on ollut täysi ja kiireinen. On ollut tunne,
että olen itse kulkenut vähän piilossa, jäänyt kaikelta muulta sivuun, huomiotta itseltäni.
Siksipä itseen katsominen ja oman itsen näkeminen ainakin kerran kuukaudessa Kahden teoksen tiimoilta on ollut merkittävää. Kiitos Ninnu sinulle Kahden teoksen yhteisestä taipaleesta!
Sanoit hyvin, että Kaksi teosta on pitänyt blogisi hengissä tänä vuonna. Sama olo täällä. Jatketaan hengitysharjoituksia ensi vuonnakin!
Tänään mietitään mennyttä, kohdistetaan katsetta tulevaan,
ollaan kiitollisia ja kilistellään ehkä muutama maljakin!
Kiitos mukana kulkemisesta täällä sivukujilla!
Toivon sinulle kaunista ja valoisaa vuotta 2020!
Yhtäkkiä eräänä lyhyenä hetkenä
valo tulee ja yltää juuri niihin
kesältä säilöttyihin pelargonian kukkasiin lasipurkissa
valaisten voimallaan kokonaisen ihmisen mielen.
Vuodesta toiseen samat jutut, huomaan. Kaislikko ja veneet, aina sama ranta. Tämä pimeä aika, talvipäivänseisauksen odottaminen. Jouluahdistus, noh, tänä vuonna yritetään toisella asenteella, katsotaan kuinka tytön käy. Siivoaminen. Ai niin, lupasin joskus, että SIITÄ en täällä enää ulise. Huomaan, etten kehity mihinkään täällä blogin puolella. Ei siis ihme, että hiljaista on ollut, niin täällä kuin siellä lukijapuolellakin. Kiitos teille ihanat, uskolliset lukijat, jotka yhä jaksatte täällä sivukujilla käväistä! Kiitos kommenteista, nehän ovat blogin hengitystä! Enkä halua lopettaa, haluan aktivoitua!
Onhan toki niinkin, että en ole oikein ehtinyt. Käyn päivätöissä ja sen lisäksi on ollut mukavasti myös muita ohjaustöitä, niin valokuvan kuin sanataiteenkin saralla. Instassa olen niistä kertoillutkin.
Helmikuussa alkaa Tällä omalla matkallani-kurssi Muurlan opistolla. Kurkkaapa mitä on tarjolla, ehkä lähtisit sinäkin mukaan reissuun! Muurlaan on myös suunnittella ihana, levollinen kesäleiri, siitä myöhemmin lisää infoa!
Salon kansalaisopistolla ohjasin sanataiteellisen Sanoja minusta-kurssin ja se saa keväälle jatkoa! Kansalaisopistolla ohjaan myös kässäkurssin Pieniä käsityöteoksia minusta. Kävin ohjaamassa valokuvaterapian menetelmäohjaaja-opiskelijoille sanataiteellisen koulutuspäivän muutama viikko sitten, olipa huikea kokemus! Salon Mielenterveysyhdistyksen kanssa yhteistyö jatkuu taas keväällä uuden valokuvallisen työskentelyn kurssin myötä.
Meneillään on myös Omalla katseellani-ryhmä, 7 ihanaa naista kerran kuukaudessa valokuvien äärellä! Meistä tehtiin juttu paikallislehteen, kannattaa lukea!
Niin. Ehkä tämä kaikki selittää blogihiljaisuuttakin. Onhan tuossa aika paljon kun sen noin näkyväksi itselleen tekee. Kurssien ja päivien lisäksi eniten aikaa vie luonnollisesti suunnittelu- ja valmistelutyö. Tämä on ihan mun hommaa, tykkään niin! Ja olen ihan älyttömän kiitollinen kaikista näistä mahdollisuuksista toteuttaa narratiivistaiteellista työskentelyä niin valokuvan, sanataiteen kuin käsityönkin kanssa!
Täällä meillä oli muutaman päivän talvi. Kävin silloin... joo, samalla rannalla kuin aina, samassa kaislikossa, niiden samojen veneiden luona... On onni, että on paikkoja, joihin voi aina vaan palata, joissa olla ja hengittää hiljaa yksinään, joista lähteä taas hapekkain ajatuksin ja kevyin askelin eteenpäin.
Onko sulla sellainen oma hengittelypaikka?
***
Suositusvinkki:
Suomen Valokuvaterapiayhdistys järjestää jälleen suositun tammikuisen Ideatorin, tällä kertaa Tampereella. Katsopa tästä päivän laadukas ohjelma ja ilmoittaudu mukaan!
Kaksi teosta
Ninnun antaman aiheen "Odotus" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Eräänä päivänä kävin uimarannalla. Siellä oli hiljaista, tyyntä ja pientä sadetta. Vesi oli täynnä maisemia, ilma täynnä happea. Ajattelin, että tämä on juuri oikea aika minulle ja uimarannalle.
Alkaa olla myös oikea aika merelle ennen jäitä, tasaavalle horisontille. On tehtävä retki.
Marraskuu, vanha lempikuuni. Katsellemme toisiamme niin kuin vanhaa ystävää katsellaan, lempeästi ja ymmärtäväisesti.
Miten paljon onkaan. Menen sekaisin siitä, jos langat eivät ole käsissäni, jos en tiedä. Tasoitun siitä, kun olen ajoissa ja osaan vuorosanani.
Tänään sataa vettä. Tehdään laskiaispullia, jutellaan ystävän kanssa. Harjoitellaan niitä vuorosanoja. Viedään kynttilä haudalle.
Kaksi teosta
antamani aiheen "Minä se olen" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Elementit
Muotoilija Taija-Leena Jokilehdon ja valotaiteilija Timo A. Aallon taidenäyttely
Teijon kansallispuistossa
Valon karkaessa on katsottava pimeää. On etsittävä sieltä kiinnostavaa, voimaa
ja ylipäätään on annettava sille mahdollisuus.
Tällä ajatuksella talviaikaan.
Ps. Elementit oli hieno kokemus. Onni, että ehdin sinne tyttären kanssa.
Oli esillä vain viisi päivää.
Ja yhtäkkiä kuulee joutsenten tulevan, näkee hetken päästä ylilennon ja laskeutumisen merenlahteen, eivät sittenkään ihan vielä lähde etelämmäs, vai lähtevätkö lainkaan. Toisena hetkenä vesi valuu ikkunalasia pitkin, piirtää viivaa ja pilkkuja, uusia keveitä reittejä,
sanat ovat valmiina taivasta vasten.
Täysissä, työläissä ja juuri nyt aika raskaissakin viikoissa on tärkeitä kohokohtia. Ne ovat yleensä pieniä, hiljaisia hetkiä, usein lyhyitäkin, mutta ihmeen vahvoja, vaikuttavia ja aivan erityisellä tavalla sielua silitteleviä. Ne kyllä kummasti rynnivät kaiken sen muun päällimmäiseksi, keikkuvat siellä kultaisina, kehystettyinä ja selvinä voittajina.
Kaksi teosta
Ninnun antaman aiheen "Matkalla vastakkaiselle rannalle" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Olen
huomannut iltaisin nousevan syksyn tuoksun
kuullut lähtevät linnut
antanut katseen viipyä horisontissa, horisonteissa, etsinytkin niitä
pohtinut mielenrauhan olemusta, sitä, mistä se yllättävästi välillä löytyy
kävellyt, pyöräillyt, ollut puolikuntoinen ja väsynyt, panostanut unen määrään
suunnitellut ja tehnyt muistiinpanoja
miettinyt sivukujieni tarpeellisuutta
seisonut mäntyjen ja kuusien alla sateen suojassa, tarkkaillut sieltä veden pintaa
järjestellyt ja ihmetellyt lapsista tyhjenevää kotia
katsonut Rantahotellin uusimman kauden yhdeltä istumalta
kuunnellut Stefan Bremerin kuvallisia kertomuksia
tajunnut rajaamisen mahdollisuuden, niin ja tarpeellisuuden
potenut päänsärkyjä, niskajumia, ärsytystä
kaivannut joogaa
ja viettänyt hyvää viikonloppua kotipiilossa miehen kanssa.
Kaksi teosta
antamani aiheen "Illat joissa olla" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Kaksi teosta
Ninnun antaman aiheen "Pellolla" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Pienillä kesäretkillä oppii sitten kaikenlaista. Eilisessäkin oli vanha ja viisas opetus:
Yhtään ei kannata lähteä merta, eikä ainakaan järveä edemmäs kalastelemaan uutta kauneutta, maisemaa tai jännittävää polkua seikkailuun. Vai miten sen nyt sanoisi?
Sillä... kaikki on tässä, kaikki on nyt.
Levähdyspaikkoja.
En ole kulkenut pitkälle tänä kesänä, pyörinyt tässä kodin ympärillä, lähimaastossa, yrittänyt ennenkaikkea löytää paikkoja rauhoittumiselle ja levolle. Pää surraa silti, mutta jossakin täytyy olla se off-nappula/paikka/hetki, jossa ajatukset oikeasti voivat rauhassa virrata ohi kiinnittymättä pohdintamutkiin. Ehkä haen jotakin mitä ei olekaan. Ehkäpä niitä hetkiä on jo ollut, paikkoja, joissa olenkin jo kulkenut. Jos se onkin päivittäisissä askeleissa, ohikuljetussa maisemassa, hetkessä ennen ukkosta, taulussa, jota katsoin pitempään kuin muita. Tai sinisissä ruiskaunokeissa parvekkeella, läheisen katseessa, yhteisessä naurussa. Jossakin päänsisäisessä kaaoksessa, piilossa siellä, mistä en ole vielä ymmärtänyt etsiä.
Neulon villasukkaa nimeltä Talvipäivä ja huomaan, että mennään heinäkuuta jo kovaa kyytiä. Nautin harmaista sadehetkistä, sillä niissäpä hyvä syy vetäytyä syvemmälle piiloon. Oivallan ja yllätyn, annan maailman liikehtiä rauhassa, annan siten rauhaa myös itselleni. Silkkaa opettelua ja oppimista, pysähtelyä ja sitä kautta huomaamista. Vahvoja unia, vaihteluksi ottaisin kevyempää, kiitos.
Säätiloista toisiin, ajatuksista toisiin ja taas takaisin,
aaltojen ja pilvien liikkeessä, tuulen pyörityksessä.
Paikallaan kuusen alla, hiljaa pusikossa, tyynenä veden maiseman äärellä.
Kiven päällä tähystyspaikalla ja kaislikossa venymässä korkeuksiin.
Kotona kirjojen sivuilla, elokuvissa, silmukoissa ja pistoissa.
Muissa maailmoissa.
Muutaman ajatuksen voisin luovuttaa pois, pää natisee liiasta täydestä,
niskassa ylimääräistä painoa. Tarvitaan happea.
Kaksi teosta
antamani aiheen "Kesätie" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Vedet, näkymät, huomiot. Se, että ymmärtää katsoa joka puolelta ja on avoin uusille suunnille, syvyydellekin. Herkistyy huomaamaan. Antaa katseelle tilaa ja vapauden kulkea. Voi leikkiä itse matkustajaa, turistia, oppaana oma vapaa katse, reittinä arvoitus.
Kyllä, tämän matkan varaan heti.
(sille ei tarvita edes lomaa, onnistuu erityisen hyvin myös arjessa)
Lauantaiaamuissa on kuvan kaltainen tunnelma. Keväisen tuore, unenomainen, vapaa ja avoin.
Vielä on pilvistä, mutta aurinko on luvattu tulevaksi. Parveke on täynnä kukkia, tytär toi kesätöistään tuliaisina! Olen juurtunut punaiseen nojatuoliini, hoitelen hommia ojennukseen, laitan itseni kartalle. Viikot syöksevät ihmisen kartaltaan unohduksiin, eksyksiin ja piiloonkin, tähän pitää keksiä ratkaisu. Tarvitsen ainakin kompassin (jota en ikinä ole oppinut käyttämään, joten...). Ompelin erään tilaustyön, olipa se kivaa, jätin koneet pöydälle mahdollisia uusia töitä varten. Villasukatkin tekeillä, nimeltään Poutapilviä. Tarvitsen lisää kahvia, sitten silitän harmaan mekkoni ja kaivelen taotut koruni esiin. Päästään miehen kanssa Turun linnaan juhliin, oi että. Huomenna on sitten ohjelmassa Laitilan munamarkkinat.
Kalliot! Lämpimät kalliot! En ole ehtinyt vielä kunnolla pysähtymään kallioille, tästä viikosta tulikin touhuviikko, voi että. Toisaalta, moni asia on edennyt ja sekin on aina rentouttavaa ja vapauttavaa, mutta kyllä keho ja mieli kaipaavat tasaista rauhaa, hiljaista ja hidasta tapahtumattomuutta. Ehkä sellainen tila on kuitenkin vain illuusio, ehkä en sitä pitkään jaksaisikaan. Mutta joka tapauksessa kallioille pitää päästä. Paljain jaloin.
Mitä sinä luet tällä hetkellä? Minulla on menossa Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet. Miten kaunista tekstiä! Olen myös lukenut Marita Liulian taidekirjoja, saan niistä valtavasti energiaa ja rohkeutta, upea tyyppi! Sanataideopintojen tiimoilta (ja myöhässä olevien tehtävien tiimoilta...) aloitin juuri Tomi Parkon kirjan Kirjoita runo. Pinossa polttelee Joel Haahtelan Adelen kysymys, oi oi ... mutta ensin Nivukoski loppuun, sitten vasta Haahtela! Tavoitteenani on lukea tänä kesänä Liisa Ihmemaassa, jokin kohtalaisen alkupeäinen versio, onko sulla kokemusta alkuperäisestä Liisasta?
Löysn itseni pieneltä lomalta. Rannalta, pusikoista, vihreän keskeltä.
Vapauden tunteesta, ajattomuuden toiveesta.
Kaksi teosta
Ninnun antaman aiheen "Pieni pala Japania" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
"Miksi ylipäätään kirjoittaa? Sankareihini lukeutuva Susan Sontag toteaa haastattelussa: "Ei kukaan halua joutua marginaaliin omasssa tietoisuudessaan, kokemuksessaan ja ajassaan."
Lainaus osuu minuun. Olen nimenomaan ollut marginaalissa. Pitkät vuodet äitinä, toimittajana ja ujona tytönä olen elänyt jonkun toisen tarinassa ja kokemuksessa, usein jonkun toisen kirjasta luetussa. Se on ollut ihanaa. Mutta ennen kuin tulen vanhaksi haluan olla kotonani tässä, sijaita tässä ruumiissa ja asuttaa tätä tietoisuutta."
Sara Ehnholm Hielm
Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
Parhaillaan luen tätä. Paikoitellen aivan hurmaava, ajoittain herättää ärsyynnystä, jota en osaa vielä selittää. Ärsyynnyskin on välillä tärkeää, silloin on tutkailtava itseään ja haettava selityksiä, saattaa oivaltaa jotakin.
Paljon vihreää, ihanaa lämmintä, uupumusta, sen takia lepopäiviä, ajattelutaukoja, lisää ajattelua, esitelmöintiä omakuvasta, hämmästelevää kulkemista, raivaamista, sillä juhlat tulossa, ensimmäinen aamukahvi parvekkeella, tuliainen Roomasta, iso ratkaisu, pieniä hitaita pistoja, epämääräinen kaipaus, kallio paljaitten jalkojen alla, valintoja, kuohuviiniä keskellä päivää, asioiden tulkitsemisen vaikeutta, teoksia ihmisen omasta, siniset varpaankynnet ja kokemus marginaaliin joutumisesta.
Kävin tapaamassa kevättä pusikoissa. Siellä oli tällaista ihanaa, kaunista.
Kaksi teosta
antamani aiheen "Valoaika" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Tähystyspaikalla. Viikko sitten.
Mitä näissä viikoissa oikein tapahtuu? Kyselen tätä aina lauantaisin, ihmeissäni. Kotona käy näin: pöytäpinnat täyttyvät, pinot kasvavat, kulkureitit kapenevat ja kaaos on taas läsnä. Minulle käy näin: leukaperät löytyvät polvista, tukka on eloton ja kireällä, farkut kiristävät, en näe mitään. Ympäristössä käy näin: rusokirsikka puhkeaa kukkaan, koivut vihertyvät, maailma lämpenee, kansan vaatetus kevenee (samaan aikaan meikäläinen hiihtää yhä villasukissa ja villatakissa, huivi tiukasti kaulassa).
Niin. Mitä viikoissa tapahtuu?
töitä noin kahdeksn tuntia päivässä (onneksi on)
sanataidekoulutusta (miksi vain yhtenä iltana? haluan lisää!)
kirpparikamojen hinnoittelua ja kuskaamista (reipasta!)
karkin syöntiä (ei vähän vaan paljon)
marisemista (kun syö sitä karkkia)
jännittämistä (nuorten pääsykokeita)
sanataidekurssin ohjaamista (oli ihana, haikeus päättymisestä)
selvittelytöitä (argh)
korjaamista (korjausmaraton, mendingmarathon)
nukkuakin pitää (onneksi unta riittää)
lukemista (nyt en kestä, Tyrskyt tuli jo luettua loppuun!)
sähköpostivaihtoa (syksyn tulevia töitä)
kylvöjen vahtimista (hunajameloni, ruiskaunokki ja valkosipuli näkyvät jo!)
parvekkeen hidasta laittoa (matto kerrallaan pyykkiin)
ylioppilasjuhlien etukäteispanikointia (siivous ja mekko ei mahdu päälle, siis mun, ei ylioppilaan)
Tällaista siis.
Jännää, että listassa ei ole mitään mainintaa siitä, että kävisin esim. lenkillä. Miksiköhän?
Hanko muutaman viikon takaa.
Vapaa vesi, kalliot. Odotan lämmintä kalliota paljaiden jalkojen alle, voiko sellainen olla parasta kesässä, olemisessa? Että sellainen voi riittää täydellisyyden tunteeseen? Kyllä vaan voi.
Levottomuuden aikaa. Paljon työtä. Paljon keskeneräistä. Energiaa pitää oikein metsästää, ei oikein jaksaisi. Olen vajonnut pariksi päiväksi kirjan kanssa sohvan nurkkaan, Claudie Gallayn Tyrskyt otti samantien mukaansa, heräsin yölläkin lukemaan. Viehättävää kerrontaa, jotenkin niin yksinkertaista ja samalla todella täyttä, tunnelma on läsnä vahvasti, ihan kuin katsoisi elokuvaa lukiessaan. Lumiomenan Katjan kautta kirjan löysin, kiitos vinkistä!
Vaellettiin eilen hetki luonnossa. Sielläkin oli meri, hiekkaranta, kaikki lintujen laulut ja jo kovasti vihreää. Laiturikin ja kalliot. Taivas kauniin harmaassa pilvessä, kaislikot matalina, näkyvyys hyvä. Katse hakeutui horisonttiin rauhoittumaan, taidan palata sinne vielä näinä vapaina päivinä.
Parveke.
Viime kesän jäljiltä, mattoineen, kasveineen.
Aloitin raivausoperaation asetelmakuvauksilla.
Kaksi teosta
Ninnun antaman aiheen "Ennen" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Valo tuntuu ihmeeltä. Olen vatsataudin jäljiltä jumitilassa, keho kireänä ja kipeänä, mutta onnekasta taudissa on silti se, että jatkuva sokerin syöminen taukosi edes hetkeksi. Otan valon sokerin tilalle, kiitos, paljon parempi niin. Olen nukkunut, lukenut, nukkunut, tänään yritin venytellä, kyllä sattui. Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen uppoaa luihin ja ytimiin, jo nimeä myöten. Oppisikin olemaan antaumuksella.
