Nyt on aika sukeltaa maailmoihin.
Aika etsiä pölyttyneet muistiinpanot,
puhaltaa pölyn tilalle raikasta ilmaa, sanoja, lauseita.
On aika edetä.
Löin työhanskat tiskiin pariksi viikoksi.
Kiitollisena pikkuruisesta, mutta todella tärkeästä opintovapaasta.
Huomasin, että tuohon seinälle on joku jättänyt siipensä.
Vai onko se vain jälki siivistä,
muisto sellaisista, jotka ovat lähteneet jo toisaalle?
Varjo,
vaiko kenties merkki?
Jollekin sellaiselle, joka saattaisi huomata.
Tämä tyttö on tänään 45 vuotias!
Olen saanut ihania lahjoja, monta halausta, valoa
ja erään vastauksen, viimein, hyvin ilahduttavan sellaisen!
Kuulin myös, etten näytä ollenkaan niin vanhalta kuin olen. Heh.
Kummityttöni Sonja, 9 v., on piirtänyt tämän
taidokkaan ja ihan näköiseni muotokuvan, tykkään siitä kovasti!
Pitkät ja hiljaiset aamut.
Harmaa maailma, ajatukset juurtuneet kauas, syvälle.
Viisaita, tärkeitä sanoja saapuu toisaalta.
Kirsikkahilloa, aprikoosiakin,
leijuvat lauseet, joihin on helppo nukahtaa.
Varjoista, valoista.
Liikaa pimeyttä,
kyttään haukkana päivittäistä valon määrän lisääntymistä.
Odotan myös edelleen erästä vastausta,
miten sietämätätöntä voikaan odottaminen olla.
Valot ja varjot tässä viikossa, hitaina, pehmeinä aaltoliikkeinä.
Tämä nainen, hänen katseensa, hänen kätensä, käsiensä asento,
kaikki se yhdessä, puhuttelee minua kovasti.
Kuva on otettu 1900-luvun alussa Salon Uudessa Valokuvaamossa.
Se oli esillä Salon taidemuseo Veturitallissa
"Salo vanhoissa valokuvissa" -näyttelyssä.
Näyttely meni jo, minä ehdin sinne viime hetkillä,
tyytyväisenä siitä, että kuitenkin ehdin. Ja näin.
Mustavalkoista, kiehtovaa valokuvakauneutta menneisyydestä.
Veturitallissa oli selfie-studio, jossa oli mahdollisuus pukeutua vanhoihin vaatteisiin ja asusteisiin ja kuvauttaa itsensä "studiossa". Hieno idea! Minä tyydyin kuitenkin pysyttelemään nykyhetkessä ja jatkoin valokuvamatkaani eteenpäin.
Ostin valkoiset tulppaanit,
keltaiset tennarit
ja keväistä lankaa neulottavaksi.
Kävin meren luona rauhoittumassa,
näin välähdyksiä hyvästä valosta.
Hain lisää kirjoja luettavaksi.
Arjessa sama kulku.
Menen kuitenkin kävellen,
kuljen satunnaisia kiertoreittejä.
Sen sijaan, että olisin mitenkään edennyt opinnoissani viime aikoina, olen kyllä kulkenut Yhtä matkaa David Nichollsin kanssa, maannut sohvalla vatsanpoltteissa, lääkinnyt kolmea kuumeista ja köhäistä lastani, ajellut taksilla töihin, kuullut helpottavaa mutinaa röntgenlääkärin suusta (ei siellä mitään poikkeavaa näy), vihannut liukasta ja märkää, iloinnut hetkellisestä kepeästä taivaasta, sulkenut silmät sotkulta, suunnitellut arkiseen maanantaihin pientä matkaa, odottanut vastausta, päättänyt olla valittamatta, valittanut heti päätöksen jälkeen, syönyt jäätelöä kinuskikastikkeella, antanut kiitollista palautetta, ajatellut niitä opintojani, siirtänyt valmistumisen syksyyn (tai jonnekin tulevaisuuteen).
Tänään tarvitsen tulppaaneita.
Kirkon kellot kumahtelivat hiljaisessa aamussa, tyhjillä kaduilla.
Suljetut ovet, kasvottomat ikkunat
vaikenivat tuhansista tarinoistaan.
Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisimme voineet pysähtyä ja odottaa.
Uskon, että tarinat olisivat alkaneet elää, hiljalleen, kuiskaillen.
Mutta emme ehtineet jäädä, sillä viulut soivat jo.
Luin hurmaavan kirjan!
Solveig von Schoultsin Pitkin vedenviivaa.
Kiitos siitä Katjalle, Vuoroveden äärelle, siellä sen kohtasin.
Viehättävä kuvaus elämästä, upposin siihen heti.
Alkusanoissa hän kirjoittaa
"Olen vain kulkenut rantoja myöten, paikkoihin joissa en ole aikoihin ollut, ja sitten on mieleeni tullut yhtä ja toista, miksi kävi niin kuin kävi, ja miksi ihmiseksi tuleminen kestää niin kauan."
...miksi ihmiseksi tuleminen kestää niin kauan...
Tämä soi ajatuksissani nyt kaiken aikaa.
Luin kirjasta ehkä maailman kauneimman joulumuiston,
joulupohdiskelun, se kosketti läheltä, hyvin syvältä.
Sitten oli monia lauseita, ajatuksia, joihin jäin olemaan.
Tekee mieli lukea kaikki se heti uudestaan.
"Joskus minun onnistui kohottaa todellisuutta aavistuksen verran ja tehdä se näkyväksi."
"Minä en ole koskaan välittänyt äärimmäisyyksistä. Sekä kyllä että ei rajoittavat. Minä olen halunnut nähdä molempiin suuntiin ja jäänyt keskivaiheille, joka on mahdollisuuksien äiti."
"Ja silti: ei pidä antaa periksi."
Olen hirmuisen iloinen tästä kirjasta, lukukokemuksesta,
ihan jo senkin takia, että en ole vähään aikaan kohdannut
tarpeeksi vaikuttavaa kirjaa. Olin totisesti sellaisen tarpeessa.
Tämä päivä on ollut elpymispäivä. Hyvä päivä. Kotipäivä.
Pihlajanmarjakatto voisi olla ihana, turvallinen.
Eilen teki mieli tulppaaneita, ajattelin valkoisia
tai ehkä keltaisia, kerrottuja.
Päädyinkin sitten basilikaan ja minttuun, vihreisiin ja tuoksuviin.
Kuiskivat salaa tuossa pöydällä kesää lähestyväksi.
Join aamukahvin niiden seurassa, kynttilänvalossa,
ja ajattelin jo parvekeistutuksia, tuoksuhernettä ja ruusupapua.
Kesäretkiäkin mietin, paljaita varpaita, lämmön hehkua olkapäillä.
Ulkona on nyt kaunista ja kylmää. Talvi, sitten vasta kesä.
Vihreä, pehmeä sammal olisi suloinen lattia.
Tuulista sadetta. Hiljaista ajatusten selailua.
Olen uponnut Elina Brotheruksen kuviin.
Keskimmäisessä yksi niistä.
"Niin, minun siltani ovat kaaria, joiden toiselle puolelle ei näe. Siinä on kyse samasta kuin kaarevassa rinteessä, tai horisontissa, jonka taakse ei näe koska maapallo kaareutuu. Olen kiinnostunut tällaisista näkymistä, eräänlaisista "maailman reunoista". Kuvat viittaavat tilaan, joka on horisontin takana; se liittyy tuntemattomaan, haaveeseen että reunan takana on jotain hienoa."
- Elina Brotherus kirjassa Decisive days, valokuvia 1997-2001
Kaipaus.
Keveät askeleet.
Huolettomat, vapaat.
Seikkailevat.
Tutkivat ja löytävät.
Vahvat ja varmat askeleet.
Keveät, vahvat.
Niitä toivon nyt, tulevaan.
