Avainkin

Talvi yrittää palata, mutta me etsimme kesävaatteita, kenkiä, aurinkorasvaa, sillä Lissabonissa näyttäisi olevan parikymmentä lämpöastetta ja aurinkoisia päiviä. Miltähän vappu siellä tuntuu, mietin samalla kun pyyhin, imuroin, asetan maton lattialle ja hengitän vapaata, hiljaista ilmaa. Valkoisen työpöydän pinta on vielä tyhjä ja vailla sanoja, ikkunoiden väleissä hämähäkkien valtakunta. Ajatus on, avainkin, ja aurinko paistaa sisään. Kukka pitää muistaa kastella.

Kevät vaan on

Tipulla meni aika lujaa tuolla oksilla, eikä ihme, kevät vaan on niin huippua! Mäkin alan selvästi herätä talvihorroksesta, tahmeasta vellomisesta ja turhasta synkästä. Valo on saavuttanut perimmäisetkin luolat.

 

 

sammalportailla

Tänään olen 


herännyt yhdessä vuokkojen kanssa 

kuullut kaikki kevään linnut

istunut sammalportailla, maassa, sohvan nurkassa

ostanut valkoisen työpöydän, sinisen lautasen ja oranssin pöytäliinan kierrätyskeskuksesta 

tehnyt matkasuunnitelmia 
(Senhora do Monte, kirsikkalikööriä, Prazeresin hautausmaa, Rio Tejo, vaniljaleivoksia, Alfama ...)

nautiskellut täydellistä marenkikakkua espanjalaisilla mansikoilla ja kinuskikastikkeella

neulonut lapasia, vain peukalot puuttuvat

sekä pohtinut tulevaa.


 

Löytääkseni

Rempsallaan. Täyttä ja levotonta. Sekavaa aivotoimintaa, kehossa epätasapainotila. Liian vähän happea, ihan liikaa negatiivista sähinää. 

Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muutos.

"Ihmisellä on oikeus rajata. Rajaamalla jotain pois voi korostaa jotain muuta." 
-Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

Alan siis vedellä rajoja löytääkseni sen mitä korostan.




 

Se voi riittää

On elämyksiä, joiden aikaansaamalla mielenrauhalla jaksaa taas porskuttaa pitkälle eteenpäin. Edu Kettunen, Ninni Poijärvi ja Mika Kuokkanen tarjoilivat sellaisen eilen illalla täällä Salossa. En osaa luonnehtia konserttia kuin adjektiivilla täydellinen. Mistä he tiesivät, että tarvitsin juuri tuollaista? Neroja. Taitavia. Hauskoja. Kiitos. 

Ninni Poijärvi puhui ja lauloi virrasta, laivoista. Siitä, miten kaipaa merelle, laivojen matkaan, vaikkei ole koskaan lähtenytkään. Että pitää niitä ehkä kauneimpana asiana mitä voi tietääkään. Mulla oli aikonaan valtava kaipuu merelle, purjehtimaan. Toteutin haaveeni jo nuorena tyttönä, lopputuloksena se, ettei tasapainoelimelläni ole ollenkaan yhteneväistä haavetta mieleni kanssa. Meri- ja laivarakkaus pysyi silti, kaipaus lähdön tunteeseen, horisonttiin katoamiseen ja vapaaseen kulkemiseen on yhä. Kunhan pysyttelen maissa. No, rahtilaiva on kokeilematta, se vielä pitäisi...

Koetut elämykset heijastelevat aina myös omaa elettyä, omia ajatuksia ja haaveita. Huomasin pohtivani sitä, että välillä pelkkä kaipauksen tunnekin riittää, se voi olla silti kauneinta, vaikkei koskaan lähtisikään. Se voi riittää. Siitä voi tehdä laulun, tai taulun, se voi totisesti riittää. Tuli ihan hurjan lohdullinen olo.

Eräänä sunnuntaina Helsingissä lumi oli vielä maassa, veneet odottivat ja maissa kulkeminen oli kaipauksen elämystä ja mielenrauhaa parhaimmillaan.

 

se on koko ajan

Olen tänään juossut peltojen välissä, pehmeällä hiekkatiellä, kaikessa rauhassa. Pääsiäisen maisemissa pellot olivat vielä lumisia, täällä eivät enää. Ne näyttävät valmiilta uuteen, ne odottavat kärsivällisinä. Juokseminen tuntui hyvältä ja se tuntui myös hirveän raskaalta, joskus raskas siis tekeekin hyvää... Onpa helpottavaa, että on jo perjantain aika. Ja huhtikuun aika, ajatella! Valo tekee tehtäviään, se punoo juonia sekavia synkkyyksiä vastaan, olen huomannut. Kohta sille ei voi enää mitään, se on koko ajan, se kuplii ja kirmailee, se vie voiton kaikesta pimeästä ihan kuus nolla. Minä järjestelen sille vahvaa pesää päähäni. 

Tähän pysähdyn

Kuunnellaan tulen ääntä uunissa. Tätä olen odottanut, tähän pysähdyn. Toisen mielestä laineiden liplatus on vielä sitäkin rentouttavampaa. Seisotaan havupuiden alla, ihmetellään sieltä maailmaa ihan hiljaa. Katsellaan keittiön ikkunasta lintuja, oravia ja harmaata märkää, tänään tulee aurinko, niin on luvattu ja siihen uskotaan, sillä aurinkosuunnitelmakin on jo tehty.