Kirkkaana päivänä pukeudun auringonvaloon, harteille heitän lintujen vallattoman laulun.
Varjojen väleissä on valo, aina ja silti. (joskus pitää etsiä, eihän tätä elämää pelkästään tarjottimelta nautita)
Pelataan kynttilänvalossa, nauretaan, ei enää halutakaan muuta valoa. Aamulla herätään kesäajassa, maisema on paikallaan hiljaisen värittömänä.
Muistan, että voi katsoa yli, eteenpäin. Nähdäkseen laajemmin. Valossahan näkee vieläkin kauemmas. Sekä myös naamansa eteen, ihan lähelle.
Sinä kirkkaana päivänä kuljetaan auringon alla, sanoissa, rannoilla ja kaikilla teillä. Kuvista voi silloin tulla harmaita, saa tulla, pitääkin tulla, sillä niin on kaikessa lopulta tasapaino. Päivän päätteeksi ajan suoraan auringonlaskuun.
Valo tukee varjoa, varjo valoa.