Meri

Kaipuu.
 

Enemmän valveilla

Talviaikainen herätys.

Vettä sataa tuutin täydeltä jo toista päivää, ensilumen ja pienen pakkasen häiveen hetkellinen valo ja kauneus ovat tiessään. Huomasin, että lokakuu on jo lopuillaan, marraskuu astumassa sisään. Kunpa se voisi olla jäätynyt ja pimeydessäänkin kaunis, sellainen oikea ja vahva. Märkää sadetta ei enää oikein jaksaisi. 

Tuntuu, että olen oppinut taas lisää, nyt sellaista keskittymistä ja rajaamista paljon ympäröimänä. Hieno tunne, kun huomaa suoriutuvansa asioista ja tehtävistä homma kerrallaan. Ainakin ajoittain. Kaiken kattava kaaos päässä on toki sekin yhä totta ja läsnä, mutta huomaan, että on tilanteita, joissa jo oikeasti osaan hallita omaa olemistani, sulkea ylimääräisen pois. Olen ihan hirmuisen kiitollinen siitä.

Silloin kun tekee ja tapahtuu paljon, haluaisi vielä paljon enemmänkin. Mennä, nähdä ja kokea, on yhtäkkiä jotenkin enemmän valveilla. Sitten on kuitenkin taas rajattava. Kaikkea ei voi vaikka haluaisi. Paikallaan pysyvät päivät ovat happea, jolla mennään sitten taas kaiken tapahtuvan yli täysillä. Niihin päiviin tulee asettua kunnioituksella ja kehystää ne kullalla. Tehdä niistä se teos, joka jäi toisaalla näkemättä. 

Menenkin tästä hakemaan kultamaalini esiin. 



 

Viikon paras työpäivä

Yhtäkkiä lauantai onkin viikon paras työpäivä. 
Lounaaksi thaimaalaista ja lasi pehmeintä punaviiniä pitkään aikaan.
Asiat tulevat valmiiksi, syntyy uusia ideoita.
Vapaus nähdä, huomata ja olla täydellisen avoin.

Jään tätä tyytyväisenä ihmettelemään, alan uskoa muutokseen. 




 
 

Riippuu asiasta

Mistä tämä väsymys tulee, en tiedä. Aamulla löysin itseni täyden pimeän keskeltä, näkyi vain purjeveneen haamu ja hämmennys siitä, että mennyttä ovat taas hetkeksi ne aikaiset aamut, joissa hengitellä maisemaa ennen töihin menoa. Pimeän keskellä olen näissä päivissäkin nyt, mietin motivaatiota, sen puutetta ja sitten sitä tilaa, kun motivaatio on valloillaan. Väsyneenä voi tuntea molempia, riippuu asiasta. 

Toissa perjantaina sain parvekkeelta vielä nuo ihanat pienet kaunottaret keittiön pöydälle maljakkoon. Perjantaikukat omalta parvekkeelta, onni! Seuraavat pitänee hakea kukkakaupasta, tai sitten haen pihlajanoksan marjoilla, ilman lehtiä, oi oi, sellainenkin voi olla perjantaikukka. 

On ollut vaikea lukea kirjoja kesän jälkeen. Varmaan siksi, että on ollut niin paljon mielessä ja tekeillä, kaikkeen kun ihminen ei valitettavasti kerrallaan riitä. Eilen ylitin muurin ja sain sanojen päistä taas kiinni, onni sekin. 

Päivät virtaavat, yritän kahlata perässä. 


 

Kaikkialla

Vettä oli kaikkialla. Paljon vettä, ja lisää tuli koko ajan. 
Ei se haitannut, silti oli hyvät huilipäivät maalla. Oikeastaan tykkäsinkin kaikesta siitä vedestä, viihdyin siinä ja sen alla, oli hapekasta rauhaa katsella ympärille. 

 

Olen havainnut ajan venyvän

Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän tarvitaan myös

kaislikoita
pusikoita
horisonttia
hiljaisuutta
omia polkuja
pysähtelytuokioita
näkemistä
perspektiiviä
pienen kohtaamista
taivaan tarkkailua
huomaamista
ja hiljentymistä. 


Havaintoja ajasta:
 
Tällä viikolla olen havainnut ajan venyvän. Ihmeellistä, niinkin voi käydä. Jossain kohtaa sen täytyy tietenkin ottaa venyminen kiinni, mutta mikä helpotuksen tunne siitä, että aika saattaa tarvittaessa (tai ihan vaan yllärinäkin) joustaa. 

Eilen kello oli vinksallaan, sitä piti katsoa pää sivukenossa, siten vasta tajusi oikean ajan, niinkin voi siis katsoa. Ja nähdä. 

Aikaan tuntuu myös mahtuvan enemmän, onkohan se mahdollistakaan. Silloinkin, vaikka se ei venyisi. Tunti voi olla ihan tupaten täynnä, tehtyä, aikaansaatua, sovittua, päätettyä, done. Riemastuttavaa! 

Aika voi olla luonteeltaan erilaista. Kesällä minun aikani oli uneliasta, muissa maailmoissa, paikallaan ja liikkumatonta. Ehkä siksi nyt sitä toisenlaista jaksaa paremmin. Nyt tapahtuu, täyttyy, ollaan juuri tässä ja saadaan aikaan. Katse on ihmeellisen kirkas ja varma. 



 

Sielu rauhoittuu

Kävin kuvaamassa voimavarakuvan itselleni.
Sellainen kuvataan paikassa, jossa sielu rauhoittuu. 
Seisoin siis pusikossa. 


 
 

Suuntana tuntematon

Lokakuu. 

Värien ja tunteiden syvyys, tummuus ja vahvuus.
Pehmeät, mutta salaperäiset vedet, matalat harmaat pilvet.
Tuuli, joka liikkuu hiljaa kuiskien, suuntana tuntematon, vaihteleva, hitaan pyörteinen.
Mieliala korkea ja samalla syvä, kaikenkattava. Avara ja hyvin kapea yhtaikaa. Hiljainen, hyvin hiljainen.
Hyvästien tuntu, ollaan hyvässä turvassa, nähdäänhän taas. 
Pois jostakin, eikä kuitenkaan minnekään muualle. Vain tässä, lokakuussa.