Kaksi teosta - On the road again

Kaksi teosta 
Ninnun aiheen "On the road again" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.


 

Olemassakaan

Tammikuu taitaa karata käsistä.
On monenlaista mietittävää, tunteita laidasta laitaan, siltikin enimmäkseen valoisaa.
Odottavia kirjoja, viikkaamattomia pyykkikasoja, vastaamattomia kirjeitä. 
Päivät loppuvat kesken.
Niin loppuvat yöunetkin, onko mitään valmista olemassakaan.

Toisinaan haluan sulaa hitaasti maisemaan, 
jossa hiljaisuus on ympäröity lintujen vapaalla laululla. 



 

***

***

Maailmaa ja muutakin

Kyllä, sekä vanhat kansansadut että Odysseuksen kaltaiset eepokset opettavat meille, että elämä on matka, sen kuvio on kotona - poissa - kotiin: meidän täytyy lähteä, sillä on mentävä maailmalle, on katseltava ympärilleen, on kohdattava rasituksia ja vaaroja, on jouduttava koetukselle, on kypsyttävä uusien kokemusten ja tietojen myötä. Sitten voimme palata kotiin - muuttuneina, tarina mukana matkalaukussa.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi 




On jouduttava koetukselle. Kyllä. Lapselle vakuuttelin tänään, että pettymyksiäkin tarvitaan, ilman niitä ei synny onnistumisen kokemuksia. Helppo sanoa.

On katseltava ympärilleen. On totisesti. Laput silmillä ei voi muuta kuin kompastua kinttuihinsa.

On mentävä maailmalle. JUUU! Lissabon kiitos, Lontoo, Firenze, Dublin, Krakova, minä lähden heti! Noh, varmaa on tällä hetkellä Kööpenhamina, oi odotan niin kesäkuuta, mutta joo, koko maailma on mua varten. Vakavasti puhuen, maailmahan on kotioven ulkopuolella, joskus seikkailu voi odottaa jo rappukäytävässä tai lähimmässä pusikossa.

Täällä on menossa parantelupäivät ja on ollut aikaa mietiskellä. Maailmaa ja muutakin. Sitä, miksi jännittää uuteen sukeltamista, vaikka tietää sen hyvää tekevän voiman. Sitäkin, että asioita on otettava puheeksi, jotta niihin voi löytää ratkaisun. Ja sitä, miten asioilla on juuri niin monta näkökulmaa kuin on ihmisiä asian ympärillä. Eikä minun tarvitse olla vastuussa kuin omasta näkökulmastani. Ystävän ääni puhelimessa oli raikas ja iloinen, miten se virkistikään, kiitos siitä. 


 

On olemassa horisontti

Kuitenkin on olemassa horisontti, ja se jos mikä on ihan hirmuisen lohdullista. Ei sitä aina näe, ei synkkien sumujen keskellä ainakaan, mutta kun sen olemassaolon tietää, se saattaa riittää. 


Ympärillä oli meri, nukuin vahvat, pitkät unet ja hiljennyin horisontin äärellä. Tänään näin kevättaivaan ja kirkkaan auringon (mikä riemuisa, kupliva tunne!), autoillessani pidin itselleni puolen tunnin luennon ääneen (mulla ei ole mitään hätää!) ja lopuksi tehtiin miehen kanssa sunnuntailenkki (hyvä me!). 


Lääkkeet synkkyyksien karkoitukseen ovat siis olemassa.

Kevättaivaan ja muita hetkellisiä taivasmerkintöjäni näet instagramissa.



 

Ihan kauheassa sotkussa

Niin pimeitä päiviä, ettei vielä ole ollutkaan. Taivaalta tulee märkää moskaa, tuuli repii hiukset päästä ja ajatukset, voi sentään, ne ovat ihan kauheassa sotkussa. Ne ovat vettyneitä, pimeitä, ärsyyntyneitä, hirmuisen hermostuksissaan ja syvällä alakulolla valeltuja. Väsyneitä, tosi väsyneitä. Tympii, niitä ajatuksia ja tympii myös minua. 

Sellainen on ollut tämä viikko. Sellaisia on, tiedän. En ole jaksanut olla vahva, en ole ehtinyt nähdä kaunista, onhan ollut enimmäkseen pimeää. No joo, eilen näkyi mahtava kuu mustanpuhuvalla taivaalla, ohi lipuvilla pilvenhöttösillä höystettynä, olihan se mielettömän kaunis. Ja tuo joulukuusi, se on alkanut juurtua olohoneen lattiaan kiinni. Kaunis se on yhä, ja valot siinä, tiedättehän, kuin pimeyksien reunoilla. Olkoon ja juurtukoon, kohtahan se taas on, joulu. 

Ajattelin iskeä valitustiskiin jonkin pimeää hönkivän kuvan, mutta tulikin vastaan tällainen. Kokeilen siis yhä valoisia vastaiskuja mielen synkkyyksiin. Eihän mikään nopeasti tapahdu, muutos voi olla hyvinkin hidas. Mutta että synkkyyksien keskellä edes huomaa, eikö se ole jo paljon? Mulla oli myös joku virkeänoloinen ajatus tänne ajateltuna, mutta se katosi, voi voi. Huomenna ajattelin kuitenkin virkistyä ja hypätä junaan, junasta laivaan ja irtautua pieneksi hetkeksi maista. Ollaan menossa tänne.

Viikkoon

Kauneutta.
Vahvuutta.
Kaunista vahvuutta, vahvaa kauneutta.


Tähän viikkoon. 


 

Kullanhohtoisetkin, ajattelen

Kotipäivät, juhlapyhien jälkeiset, rauhalliset ja kullanarvoiset. 

Kullanhohtoisetkin, ajattelen. On ollut kaikenlaista säröä, murhetta ja mielipahaa, on pitänyt pitää kiinni periaatteista ja uskoa oman ajattelun ja oikeustajun voimaan. Tällaisina hiljaisina ja helpottuneina kotihetkinä tuntuu siltä, kuin kultaa siveltäisiin haavoihin, säröihin, kuin kaikki alkaisi taas näyttää kauniilta ja vahvalta ja voisi rauhassa, vähän uudenlaisenakin, katsella raikkaaseen ja valoisaan maisemaan. Tiedättekö japanilaisen kintsugi- tekniikan? Kullalla korjaaminen on järisyttävän kaunista jo pelkkänä ajatuksenakin! Olen lumoutunut.



 

 

Keveiden ajatusten omakuva

On aikoja ja hetkiä, jolloin ajatuksissa on muutakin kuin kevyttä (viittaus edelliseen postiin). Sitähän tämä elämä on; kevyttä - raskasta - kevyttä - raskasta... sekä moninaisia välitiloja kevyen ja raskaan välillä. Siellä sitten vaan mennään mukana, laidasta laitaan, tunteesta tunteeseen, toisinaan paremmin selviytyen ja toisinaan iskeytyen päin seinää. Helppoa ei kai kuulukaan olla. Jostakin luin, että silloin, kun matkalla on myös vaikeuksia, silloin vasta onkin oikealla tiellä.


Kun kävin kuvaamassa tuon edellisen Kaksi teosta -kuvan, ajattelin, että haluan samalla ottaa itsestäni keveiden ajatusten omakuvan. Sellaisen, joka olisi valoksi joihinkin pimeisiin hetkiin, uskoksi heikoille jäille ja iloksi itselleni, omalle katseelle itseäni kohden. Sillä ajattelen niin, että vaikka ajatuksissa olisikin synkkää, voi synkkyyksiä valaista tietoisen tarkoituksellisesti. Uskon vahvasti siihen, että omakuva on erinomainen valaisun väline sekä valon lähde. 


Uusi vuosi. 
Palaan jälleen totuuksiin. 
Niillä mennään taas, samaa mantraa on hoettava 
ja haaveet, oi haaveet, ne toteutukoot!


Valoa!