Astiakaappi

Toisinaan asiat etenevät, jotain tulee valmiiksi,
voi kirjoittaa lauseen perään pienen, mutta tyytyväisen pisteen.
Ja vaikka ei vielä pisteenkään aika olisi, 
niin homma kuitenkin rullaa, ilman suurempia hässäköitä
ja voi olla kohtuullisen levollisin mielin, ilman hermokireyksiä.
Tiedätkö tunteen? 
Varovaisesti sanon, että nyt mulla on tällainen olo.
Varovaisesti sen takia, 
kun on ollut aika paljon sitä toistakin lajia. 


Väitän, että astiakaapilla on ratkaiseva rooli siinä,
että homma kääntyi ankeasta ryvetyksestä rullauspuolelle.
Meille haettiin kirpparilta kaappi eräänä sunnuntaina.
Astiakaappi oli pitkällinen hiljainen ajatus päässäni
ja kun sanoin ajatuksen ääneen, 
oltiinkin jo matkalla sitä kaappia hankkimaan.
Sen myötä moni muukin juttu ratkesi.

Yksinäiset ruusulautaset pääsivät näkyville lasiovien taakse.
Aamuiset matkani kääntyivät toiseen suuntaan.
Muutama koulutyö eteni yllättäin ja kivutta.
Toiseen kaappiin tuli ihana väljyys
(kamat eivät romahda enää niskaan).
Keittiöön vaihdettiin pieni pyöreä pöytä,
juuri meille viidelle sopiva.
Sen päälle ei mahdu kertymään lehtipinoa,
siinä on tilaa vain kynttilälle.
Päähäni ilmestyi yllättäviä selkeitä ajatuksia
ja tajusin, että voin sanoa joskus ei
ja toisinaan voin vaatiakin jotakin. 
Kaikilla kauniilla keramiikkakulhoillani on nyt oma kolo.


Arkeen on tullut tyytyväisyyttä lisää, huomaan.
Kiirettä ja sählää riittää, ei siitä pääse,
mutta tyytyväisyyttä, sitä tarvitaan, 
jotta jaksaa pysyä vauhdissa mukana.
Silittelen astiakaappia päivittäin, se on hyvä kaappi,
oikealla paikalla, juuri siinä sen kuuluu olla.
Ja kaappi ei olisi siinä paikallansa,
jollei mies sitä olisi kanssani lähtenyt hakemaan.

 

Ajattelen jo joulua

ja sitä, että ihan selvästi 

nuo märät nahistuneet lehdet tanssivat, 

kun oikein tarkasti katsoo.

Näetkö asennot ja ojennukset,

hiljaisen hurmaavat liikkeet?

Ajattelen joulua ja keittiön ikkunan kesäverhoja.
Ajattelen joulua

ja annan kesäverhojen olla rauhassa,

silti voin sytyttää kynttilän aamuisin keittiössä,
samalla kun kuuntelen vesisadetta.

Tänään olen ommellut koko päivän.

Tiernapojille viittoja ja vöitä.
Mies on ohjannut Karvisia
tämän syksyn uusiin haasteisiin
ja Tiernapojat-kiertue käynnistyy
perjantaina Perniön torilta
Perniön yrittäjien joulun avajaisissa.
Jännittävää!

Väreistä ja tekemisestä

 energiaa!

Koulupäivät olivat täynnä ahkeruutta

ja aikaansaamista, tätä olen kaivannut!

Parhaimmat painojäljet löytyivät 

suojakankaista, varsinaisten töitten alta.

Kannattaa kurkistella välillä 

alle, sivuille, kulman taakse, sivukujille...

aarteet saattavat toisinaan löytyä piiloista.

Toisenlaisia päiviä

tässä toisenlaisessa viikossa.

Uusia reittejä, maisemia, kasvoja.

Ääniä ja tapoja, vaihtelua.

Kyllä se on oikeasti virkistykseksi, se vaihtelu.

On pidellyt harmaata,pimeää,

mutta joku värikäs valo vilkahtelee ajatuksissa

ja se on kyllä niin hyvä, tervetullut, kaivattu valo.

Olen nähnyt joutsenia ilmassa

ja katsellut aamuhiljaista peltoa, järveäkin.

Tammen oksat olivat täynnä kimalteisia pisaroita,

jos ei lumihiutaleita, niin ainakin pisaroita, 

kauneus niissäkin.

Sanoja olen miettinyt, niiden tärkeyttä.

Voimaa ja lumoa, vahvaa otetta.

Edessä valkoisia sivuja, mielessä jo lauseita.

Pieni paja

on täällä heräillyt henkiin.

Tekemisen ilo on ollut lomalla,

mutta nyt se on houkuteltu (pakotettu) takaisin

ja pajalla on taas eloa.

Pientä, hyvin pientä, mutta suunta on oikea.

Kankaankuviointia.

Koulussa ja kotona.

Tuttua ja hauskaa.

Ja mitä tahansa teenkin,

tytär innostuu aina.

Piirsi itse hienon hiutaleen,

minä leikkasin kuvan sapluunaksi

ja tytär painoi seulalla monta hiutaletta,

innoissaan ja vauhdikkaasti.

Tulevat kuulema joulukortteihin.

Ottaisin tuota intoa,

tehokkuutta ja ripeyttä pullollisen, kiitos.

Jotta paja pysyisi hengissä.

Yksinäisten verhojen talo

 on erään matkan varrella.

Matkan, mitä kuljen silloin tällöin,

mutta säännöllisesti.

Olen ihaillut taloa aina ohiajaessani.

Vuosia sitten siellä oli elämää,

viimeisen vuoden aikana olen huomannut

vain yksinäiset verhot.

Viimeksi sillä matkalla 

 ajoin talon pihaan, 

kutsumatta.

En tiedä oliko siellä suru vai hiljaisuus voimakkaampana,

oliko siellä joku muukin käynyt 

kutsumatta, mutta sisällä asti.

Vai oliko talon vanha tuttu 

vielä tullut, istunut alas,

tyhjentänyt pullon sivupöydältä.

Selannut jo kuluneet uutiset,

istunut kumarassa yksin,

täyttäen vain pöydän toisen tuolin,

ilman hellan ritisevää lämpöä. 

En voi tietää,

mutta vaikka siellä olisikin suru, 

niin kaunis se on, talo pienellä kukkulalla,

yksinäisten verhojen talo.

 

 Mulle on kehittynyt salainen...

tarve, intohimo, hinku...

kurkistella yksinäisiin, hiljaisiin taloihin.

Ihan pikkuisen, salaa, huomaamatta.

Toivon, etten loukkaa ketään,

taloa tai asukasta, naapuria tai ystävää.

Kurkistan kunnioittavasti,

ajatellen, että laulan vielä 

tälle yksinäiselle talolle pienen laulun,

hyvästiksi.

                      Muistatte ehkä tämänkin. 







 

Miettii

mikä on tärkeää,

oleellista, tarpeellista.

Mistä karsia,

mistä pitää kiinni.

Miten jakaa ajan,

miten olla tehokas.

Sillä kun on liikaa,

lamaantuu,

eikä tapahdu mitään.

Unikaan ei tule.

Ja sitten onkin ihan pöllönä.

Lupasin

 kuva Nina Haatio

teille kuvia.

Meidät 

ja koko hääjuhlan kuvasi 

kaasoni, rakas ystäväni.

Lämmin kiitos!

 

 

 

 kuva Nina Haatio

 

Greystones

on Dublinin paikallisjunan toinen päätepysäkki.

Irlannin meren äärellä pikkuruinen suloinen kylä.

Siellä oli rantakivet ja merituuli,

aurinkokin silloin ja rauha,

teetä ja kävelyä.

Takaisin keskustaan mentiin taskut täynnä kiviä.

Matkalla lentokentälle taksikuski kysyi meiltä

nähtiinkö muuta kuin Dublin.

Kerroimme ylpeänä Greystonesista.

Kuski oli hetken hiljaa, totesi sitten

"Eihän siellä ole mitään!"

Minulle siellä oli pieni maailma.

Pysähdyin rantaan

eräänä aamuna.

Aamuna, mikä oli poikkeuksellinen hitailuaamu.

Eihän sellaisia arkena koskaan ole,

mutta ihan yllättäin, vastoin kaikkia suunnitelmia,

sellainen tulikin kohdalleni.

Menihän siinä hetki, että ymmärsin.

Ymmärsin, ettei tarvitse kiiruhtaa,

ehdinkin hitaasti, katsellen, kaikessa rauhassa.

Että voin kerrankin pysähdellä matkalla.

 Kyllä se tekikin hyvää.

Pysähdyin siis rantaan.

Siihen jäärantaan

mihin talvella pysähdyin keskelle pakkauslumoa,

minne myöhemmin tein ajatuskarkailuja.

Nyt siellä oli harmaus.

Pysähtynyt hiljaisuus.

Vesi liikkui hiljaa, vakaasti,

kuin jäitä kutsuen.

Veneet odottivat, jäiltä turvassa,

muistoissa vesilaineet ja kesätuulet,

ajatuksissa jo lumipeitto.

Näitä aikoja

kun hämmästytään kuitenkin talven lähestymistä,

vaikka ollaan jo niin pitkällä vuodessa.

Kun kuu on kokonainen ja uni katkonainen,

joka heräämisen välissä lentää tuhat ajatusta,

ihan liian villinä, virkkuna.

Kun tuulee joka suunnasta, ristiin rastiin,

välittämättä siitä, että joku räpiköi siinä keskellä,

ymmärtämättä yhtäkään tuulen suuntaa.

Näitä aikoja,

kun kuu on silti niin kaunis,

rauhallinen ja varma.

Ja tuulet, ei ne kalseita ole, ei,

vaan levottomia, mutta aika kilttejä kuitenkin, luulen.

Jos itse vähän rauhottuisi, hiljenisi,

niin mahtaisiko tuuletkin pysähtyä?

Edes sen verran, että ymmärtäisi niitä paremmin.

Talveen olen kyllä valmis, 

jäiseen maahan. 

On jo aika sille.

Hetket

voivat olla hitaita, soljuvia, 

sellaisia, että erottaa kaikki sävyt, 

kuulee äänet, huomaa jokaisen vivahteen,

minkä hetki tarjoaa.

Tai sitten hetket voivat olla 

täyttä enterprisea (tunnetaan nykyään kehränä).

Ihan tajutonta kyytiä,

tukka suorana menoa

ilman minkäänlaista älyllistä havaintoa mistään,

niin, että lopulta on ihan sekaisin

ja lähes yrjön partaalla.

Molempia kai tarvitaan.

Väsähtänyt paino sanalla kai.

Ihanuutta on nuo korvikset,

Piharatamot nimeltään.

Tilasin ne Ilonalta,

joka tietää, mistä kukkaistytöt tykkäävät.

Näyttivät puodissa ihan mun koruilta

ja oikeassa olin!

Nyt mulla keikkuu ihan oikeat Piharatamot korvissa,

niitten kanssa voin näyttää

enterpriselle pitkää nenää.

Kiitos Ilona, tykkään niin!

Vähän tällaista

täällä, että siivet lurpallaan

ja vauhti aika hidasta.

Kotona parannellaan tyttölasta, edelleen.

On sellaista, että asioita on kesken,

jäytävät mieltä, on vaikea keskittyä.

Eikä nyt vain ne sata erilaista koulutyötä,

vaan muutakin, isompaa ja pienempääkin.

Kaikki asettuu taas uomiinsa, tiedän,

mutta epätietoisuus vie ajatukset ja energiatkin.

No tänään sain vähän puhtia,

vaihdettiin miehen kanssa talvirenkaat 

aamutuimaan lämpimässä tihkusateessa

ja voi että, ihan kuin oltaisiin joku sankarityö

ja isompikin urakka tehty!

Kunnon duunia, hikistä ja ronskia!

Taidan todella olla lenkkipolkujen tarpeessa...heh...

Olen ihan rakastunut tähän marrasharmauteen,

ihana sumea pesäkolo tämä maailma!

Siksi olikin niin kiva neuloa 

paksut harmaat sukat sohvan nurkassa,

ihan tähän hetkeen sopivat.

Purin erään ison ja vanhan neulomustekeleen 

ja hyödynsin Novitan Nalle-langat kaksinkertaisena sukkiin.

Lankaa jäi vieläkin jäljelle,

tumpuiksi ja pipoksikin...

Että kyllähän tämä tästä, varmasti.

Tuulet puhaltavat

sivukujilla kanssani.

Tervetuloa!