Yksinäisten verhojen talo

 on erään matkan varrella.

Matkan, mitä kuljen silloin tällöin,

mutta säännöllisesti.

Olen ihaillut taloa aina ohiajaessani.

Vuosia sitten siellä oli elämää,

viimeisen vuoden aikana olen huomannut

vain yksinäiset verhot.

Viimeksi sillä matkalla 

 ajoin talon pihaan, 

kutsumatta.

En tiedä oliko siellä suru vai hiljaisuus voimakkaampana,

oliko siellä joku muukin käynyt 

kutsumatta, mutta sisällä asti.

Vai oliko talon vanha tuttu 

vielä tullut, istunut alas,

tyhjentänyt pullon sivupöydältä.

Selannut jo kuluneet uutiset,

istunut kumarassa yksin,

täyttäen vain pöydän toisen tuolin,

ilman hellan ritisevää lämpöä. 

En voi tietää,

mutta vaikka siellä olisikin suru, 

niin kaunis se on, talo pienellä kukkulalla,

yksinäisten verhojen talo.

 

 Mulle on kehittynyt salainen...

tarve, intohimo, hinku...

kurkistella yksinäisiin, hiljaisiin taloihin.

Ihan pikkuisen, salaa, huomaamatta.

Toivon, etten loukkaa ketään,

taloa tai asukasta, naapuria tai ystävää.

Kurkistan kunnioittavasti,

ajatellen, että laulan vielä 

tälle yksinäiselle talolle pienen laulun,

hyvästiksi.

                      Muistatte ehkä tämänkin.