Lähden koulupäiville, opinnot jatkuvat.
Tiedossa kiinnostavaa ja kiirettä,
paljon täyteläistä tekemistä.
Yritän pitää tuulet myötäisinä.
Osaan mennä jo vähän tulta päinkin.
Se jos mikä on tärkeä taito, ei helppo, mutta tärkeä.
Sitten välillä pitää vain puhaltaa ulospäin
ja nukkua pitkiä öitä.
Tuntuu hyvältä jatkaa matkaa.
Samaan aikaan, kun sirkus saapuu kaupunkiin,
kokoontuvat linnut yhteen ja ottavat suunnan toisaalle.
On aika, jolloin jokainen valonsäde otetaan talteen,
eletään niillä sitten läpi synkän, pimeän.
Aika, jolloin hämärä laskeutuu kuin lohduksi,
pehmeäksi turvaksi ja kuiskaa kynttilät liekkeihin.
Kesällä järvellä nähtiin metsäkeiju.
Juoksi vihreässä metsässä, sukelsi siniseen veteen.
Ihan ihmeellinen olento.
Nyt vilkutellaan linnuille, pesiydytään hämäriin.
Mietin, missäköhän metsäkeiju nyt kulkee.
Tuulen sävelet haavan lehdissä, kuulen kuinka soi, helisee.
Olen kulkenut merellä, sateenkaaren alla ja
hengittänyt pimeää ja lämmintä elokuun yötä.
Mies vei minut uudelle sivukujalle, kuin salaiseen maahaan,
ja minäkin annan hänelle kaiken. Tänään ja huomenna.
Väreissä hehkuu jo syksy, mutta minä elän vielä ihan kesää.
Putoanko maan pinnalle, lennänkö kuuhun
vai voisinko olla omin jaloin oikealla kartalla,
siitäkin huolimatta. Voisin, nyt uskon niin.
Viikonloppu on ollut loma. Vapaus ja ilo.
Eikä arki tunnu nyt ollenkaan raskaalta ajatukselta.
Käteeni lensi tänään keveä, pieni linnun höyhen.
Ensin oli nämä. Sitten halusin sateenkaarenväriset.
Neuloin ne alkukesästä ja päättelin langanpäät loppukesästä.
Juurikaan muuta en ole sitten tehnytkään
tänä kesänä, siis käsityörintamalla.
Niskajumi pakotti luopumaan muutamasta aloitetusta
neulomuksesta ja virkkuusta (se sängynpeitto...).
Olen nyt saanut jumit vähän hellittämään,
mutta en uskalla vieläkään tarttua puikkoihin.
Hinku on jo suuri, ehkä tässä syksyn mittaan
pääsen taas lankoihin käsiksi, toivon niin.
Nyt mulla on kuitenkin sateenkaarisäärystimet,
ei ehkä ihan syksyiset, mutta ovat varmasti paikallaan
jonakin synkeänä ja sateisena arkiaamuna.
Perinteitä vaalivana henkilönä pyysin
tytärtä kuvaamaan nämäkin. Kiitos.
Hypin olkkarissa aika kauan paikallani,
mutta niin saimme teinipojankin nauramaan touhuillemme.
Se on paljon se.
Valo osui tänään moneen hetkeen.
Yläkuvassa on Maaria Wirkkalan teos
Entrance to Exit I, Berliini 1991.
Olen katsellut sitä pitkin päivää, ihaillen,
viipynyt mietteissäni, kaikessa rauhassa.
Sain siipipostia, ystävältä.
Ihmeellistä, kun yhtäkkiä onkin
paljon, paljon siipiä, ihan minua varten.
Niitä olen ajatellut, siipien tarvetta,
sitä, miten siipien alle saisi ilmaa, pääsisi vahvaan lentoon.
Voisi se olla sellainen keveäkin lento,
sellainen, mikä vahvistuisi sitten matkan edetessä,
ilmava kuitenkin, ja hyvissä tuulissa kannattaisi lentää.
Nyt tuulet puhaltavat pehmeästi ja lupaavasti,
ja paljon merkkejä, hiljaisia kuiskauksia on ilmassa.
Kertovat, jos kuuntelen. Tänään olen ehtinyt kuunnella.
Ja miettiä lentoreittejä.
