Puut, puut

Käyn seisomassa alla.
Tähyilen latvuksiin, 
kasvan samoihin mittoihin,
voin jo koskettaa tuultakin. 
Kuuntelen, 
vaikenen,
sillä jätän kaiken tilan sille voimalle,
jota puut, puut jakavat.

(jakavat ilman minkäänlaista ylemmyydentuntoa)


 
 

 

Yltää hymyilemään

Takana liian täysi viikko. 
Ehdin kuitenkin seisoa aurinkopellossa hetken aikaa.
Se virkisti.

Joskus on myös hyvin tärkeää mennä, vaikka aikataulusta tulisikin tiukka ja aika siellä jossain toisaalla olisikin liian lyhyt. Sillä voi kuitenkin olla vahva merkitys jaksamiselle ja olemisen luonteelle. Liian täydelle voi siten muodostua kaunista, hitaasti käsintehtyä ja kullanhohtoista pitsireunusta. Sellainen sädehtii valoa laajalti ja yltää hymyilemään väsymyksellekin rohkaisevasti, vaikka sitä olisikin kaiken ympärillä vain pieni, hetkellinen palanen. 

 

 

Ympärillä

On ollut ympärillä niin paljon kaunista valoa.

hetkestä, jolloin vapaus

Voi perjantai, onneksi olet.


On ollut viikko täynnä elämää. 
Olen löytänyt itseni 

sekasotkuista (niin monta meneillään)
täydellisen tyyneyden tilasta (sohva, kirja, arki-ilta!)
hiekkaiselta lenkkipolulta (taivaallisessa säässä ja maisemassa)
kiperän mietinnän ääreltä (olisiko mahdollista)
maanantaipilatestunnilta (kuin kotiin olisi mennyt, kahden vuoden tauon jälkeen)
rauhoittavan vastauksen edestä (on mahdollista)
oven takaa viikkoa liian aikaisin (ai vanhempainilta onkin vasta ensi tiistaina...)
kuntosalilta (hetki sitten, meninpäs, jes!)

ja nyt tästä perjantai-iltapäivän hetkestä, jolloin vapaus tuntuu eniten todelta. 



 


 

Kuljeskelun onni

Kuljeskelun onni

ympäröivä kauneus,
kauneushavainnot,
havaintojen vaikutus
kuljeskelevan mielentilan liikkeeseen
kaiken ympäröivän sisällä.





 

Alku-olo

Tytär havahdutti minut aamukahvin aikaan ajantasalle. On kuulema syyskuu. Ja minä kun meinasin kaataa kahvini elokuun kuppiin! No ei se mitään, kerrankos sitä laahaa perässä, putoaa kartalta, on kuutamolla, pihalla, kujalla tai jossain ihan kadoksissa itseltäänkin. Toisinaan on helpompaakin niin, hengittää piilossa. Kaapista löytyi onneksi syyskuun kahvikuppi, totesin tarvitsevani marraskuulle oman kupin, sellaista ei ole ja marraskuu on sentään ikivanha lempikuuni. Nykyään siitä on vaikea löytää hyvää, mutta ei nyt mennä niin pitkälle, tapoihini kun ei kuulu olla ajoissa liikkeellä. Ja lokakuukin on olemassa, siellä välissä. Eikä ole kuppia sillekään. Vielä.

Jostain syystä on sellainen alku-olo. Siis nyt, riippumatta siitä mikä kuu on tai olenko ajantasalla ollenkaan. Nyt tuntuu alulta. Jonkin alku, alku jollekin. Alku on muuten kaunis sana. Ja se on olemassa. Tekemistä riittää, mutta on mille astua. Vahva alku. Ja valoisa, vaikka pimeää puskeekin joka suunnalta. Ei välitetä, huomata, ei anneta sille ollenkaan valtaa. Ja niin, vielä se, että pimeän ja valon risteyskohta voi myös olla ihan älyttömän kaunis.

Aamuvenyttely

Oli hitaan lempeä päivän avaus.

Hyvin aikainen aamu, pehmeän vieno tuuli ja ihmeellisen lämmin ilma.
Tyhjät kalliot ja ranta, kuiskiva kaislikko.
Meren aamuvenyttely: hitaat, tasaiset ja pikkuriikkiset aallot.
Samaan tahtiin minä venyttelin hermojani, onnistuin.