Alku-olo

Tytär havahdutti minut aamukahvin aikaan ajantasalle. On kuulema syyskuu. Ja minä kun meinasin kaataa kahvini elokuun kuppiin! No ei se mitään, kerrankos sitä laahaa perässä, putoaa kartalta, on kuutamolla, pihalla, kujalla tai jossain ihan kadoksissa itseltäänkin. Toisinaan on helpompaakin niin, hengittää piilossa. Kaapista löytyi onneksi syyskuun kahvikuppi, totesin tarvitsevani marraskuulle oman kupin, sellaista ei ole ja marraskuu on sentään ikivanha lempikuuni. Nykyään siitä on vaikea löytää hyvää, mutta ei nyt mennä niin pitkälle, tapoihini kun ei kuulu olla ajoissa liikkeellä. Ja lokakuukin on olemassa, siellä välissä. Eikä ole kuppia sillekään. Vielä.

Jostain syystä on sellainen alku-olo. Siis nyt, riippumatta siitä mikä kuu on tai olenko ajantasalla ollenkaan. Nyt tuntuu alulta. Jonkin alku, alku jollekin. Alku on muuten kaunis sana. Ja se on olemassa. Tekemistä riittää, mutta on mille astua. Vahva alku. Ja valoisa, vaikka pimeää puskeekin joka suunnalta. Ei välitetä, huomata, ei anneta sille ollenkaan valtaa. Ja niin, vielä se, että pimeän ja valon risteyskohta voi myös olla ihan älyttömän kaunis.