Sen sijaan, että olisin mitenkään edennyt opinnoissani viime aikoina, olen kyllä kulkenut Yhtä matkaa David Nichollsin kanssa, maannut sohvalla vatsanpoltteissa, lääkinnyt kolmea kuumeista ja köhäistä lastani, ajellut taksilla töihin, kuullut helpottavaa mutinaa röntgenlääkärin suusta (ei siellä mitään poikkeavaa näy), vihannut liukasta ja märkää, iloinnut hetkellisestä kepeästä taivaasta, sulkenut silmät sotkulta, suunnitellut arkiseen maanantaihin pientä matkaa, odottanut vastausta, päättänyt olla valittamatta, valittanut heti päätöksen jälkeen, syönyt jäätelöä kinuskikastikkeella, antanut kiitollista palautetta, ajatellut niitä opintojani, siirtänyt valmistumisen syksyyn (tai jonnekin tulevaisuuteen).
Tänään tarvitsen tulppaaneita.
Kirkon kellot kumahtelivat hiljaisessa aamussa, tyhjillä kaduilla.
Suljetut ovet, kasvottomat ikkunat
vaikenivat tuhansista tarinoistaan.
Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisimme voineet pysähtyä ja odottaa.
Uskon, että tarinat olisivat alkaneet elää, hiljalleen, kuiskaillen.
Mutta emme ehtineet jäädä, sillä viulut soivat jo.
Luin hurmaavan kirjan!
Solveig von Schoultsin Pitkin vedenviivaa.
Kiitos siitä Katjalle, Vuoroveden äärelle, siellä sen kohtasin.
Viehättävä kuvaus elämästä, upposin siihen heti.
Alkusanoissa hän kirjoittaa
"Olen vain kulkenut rantoja myöten, paikkoihin joissa en ole aikoihin ollut, ja sitten on mieleeni tullut yhtä ja toista, miksi kävi niin kuin kävi, ja miksi ihmiseksi tuleminen kestää niin kauan."
...miksi ihmiseksi tuleminen kestää niin kauan...
Tämä soi ajatuksissani nyt kaiken aikaa.
Luin kirjasta ehkä maailman kauneimman joulumuiston,
joulupohdiskelun, se kosketti läheltä, hyvin syvältä.
Sitten oli monia lauseita, ajatuksia, joihin jäin olemaan.
Tekee mieli lukea kaikki se heti uudestaan.
"Joskus minun onnistui kohottaa todellisuutta aavistuksen verran ja tehdä se näkyväksi."
"Minä en ole koskaan välittänyt äärimmäisyyksistä. Sekä kyllä että ei rajoittavat. Minä olen halunnut nähdä molempiin suuntiin ja jäänyt keskivaiheille, joka on mahdollisuuksien äiti."
"Ja silti: ei pidä antaa periksi."
Olen hirmuisen iloinen tästä kirjasta, lukukokemuksesta,
ihan jo senkin takia, että en ole vähään aikaan kohdannut
tarpeeksi vaikuttavaa kirjaa. Olin totisesti sellaisen tarpeessa.
Tämä päivä on ollut elpymispäivä. Hyvä päivä. Kotipäivä.
Pihlajanmarjakatto voisi olla ihana, turvallinen.
Eilen teki mieli tulppaaneita, ajattelin valkoisia
tai ehkä keltaisia, kerrottuja.
Päädyinkin sitten basilikaan ja minttuun, vihreisiin ja tuoksuviin.
Kuiskivat salaa tuossa pöydällä kesää lähestyväksi.
Join aamukahvin niiden seurassa, kynttilänvalossa,
ja ajattelin jo parvekeistutuksia, tuoksuhernettä ja ruusupapua.
Kesäretkiäkin mietin, paljaita varpaita, lämmön hehkua olkapäillä.
Ulkona on nyt kaunista ja kylmää. Talvi, sitten vasta kesä.
Vihreä, pehmeä sammal olisi suloinen lattia.
Tuulista sadetta. Hiljaista ajatusten selailua.
Olen uponnut Elina Brotheruksen kuviin.
Keskimmäisessä yksi niistä.
"Niin, minun siltani ovat kaaria, joiden toiselle puolelle ei näe. Siinä on kyse samasta kuin kaarevassa rinteessä, tai horisontissa, jonka taakse ei näe koska maapallo kaareutuu. Olen kiinnostunut tällaisista näkymistä, eräänlaisista "maailman reunoista". Kuvat viittaavat tilaan, joka on horisontin takana; se liittyy tuntemattomaan, haaveeseen että reunan takana on jotain hienoa."
- Elina Brotherus kirjassa Decisive days, valokuvia 1997-2001
Kaipaus.
Keveät askeleet.
Huolettomat, vapaat.
Seikkailevat.
Tutkivat ja löytävät.
Vahvat ja varmat askeleet.
Keveät, vahvat.
Niitä toivon nyt, tulevaan.
