Erään maanantaiaamun maisema. Sitä löytää itsensä lähipusikosta pikaseikkailemasta ennen todellisuuteen astumista, havahtuu siihen, että aika kuluu liian nopeaan, ajatus on ihan toisaalla, pää on ihmeen tuulettunut ja erittäin varma siitä, että voisi jäädä maisemaan,
pusikko ja todellisuus käyvät raivopäistä köydenvetoa, vaikka kumpikin tietää, että
lopputuloksen on oltava järkevä ja asiallisen tunnollinen. Ehkä voin kuitenkin iloita siitä,
että pusikko edes yritti, sillä silloin toivo ei ole mennyttä!
Olen löytänyt ääriviivani (sunnuntai-illan yinjooga), lukenut Saara Turusen Rakkaudenhirviötä (jestas miten hieno) ja astunut märkään, pimenevään syksyyn (tuli ja yllätti). Kastuin villasukkiani myöten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti