Älytöntä sadetta, loputonta pimeyttä. Tänään vahdin mahdollista valon ilmaantumista kotona, sisällä, peiton alla. Flunssa heitti minut ulos täydestä pikajunasta, nyt ei auta kuin huilata. Ajattelin kuitenkin yrittää olla tarkkana tuon valon suhteen, jossain kohtaa se ehkä näyttäytyy hiukan vaaleamman harmaana, haaleamman tummana. Katsotaan.
Yritän raamittaa ajatuksiani. Tarvitsen lokeroita, purnukoita, nimilappuja ja kehykset. Juuri nyt raamittaminen ei tunnu onnistuvan, sillä päässä vallitsee humiseva usva, mutta jonakin toisena selkeänä hetkenä kyllä, uskon siihen. Joskus niin on käynytkin. Sitten syntyy valmista ja kartta tarkentuu.
Olen miettinyt sitä, miten onnelliseksi ihminen saattaa tulla kokonaisvaltaisesta elämyksestä, pienestäkin kokemuksesta, kauneuden kohtaamisesta ja siitä, että saa olla oma itsensä, kaikessa rauhassa. Vaikka ei olisikaan parhaimmillaan.
Lukeminen on ollut vaikeaa ja hidasta (miksi se onkaan välillä sellaista?), selailen jo luettuja. Yksi tärkeimmistä, täydemmistä on ollut Jukka Viikilän "Akvarelleja Engelin kaupungista" ja siitä juuri nyt tämä:
"Kaikkialla on niin läpipääsemättömän pimeää, että sytyttämällä kynttilän teen vain pimeän näkyväksi. Pimeän maan kirkko kuuluisi piirtää pimeässä ja rakentaa pimeällä, mutta kirkosta tulee vaalea niin kuin koko kaupungista, jonka on määrä syrjäyttää pimeys. Nähtäväksi jää."
Kuljin hiljaisen maan laitamilla, vierellä virtasi joki. Ympärillä paljaat puut ja hitaasti leijuva hentoinen lumi, siinä kauneus korkeimmillaan. Tuntui hetken verran talvelta.
Perjantaina olin viimein vapaana valoisaan aikaan. Tunti tuulessa, kaislikoissa ja valoisan alla näköjään riittää vapauttamaan lastit harteilta ja kuonat ajatuksista. Siirtymäriitti arjesta vapauteen, sellaisen pitäisi olla jokaviikkoinen rutiini.
Oli myös teatteria. Paikallisessa menee vallan huikea musikaali Jekyll & Hyde, oi mahdoton miten hieno kokonaisuus! Piti kyllä tiukassa otteessa kaiken aikaa, näyttelijätyö oli ihailtavaa ja musiikki toimi upeasti. Peter Nyberg veti pääroolin todella taidokkaasti, hengästyttää vieläkin! Suosittelen lämpimästi, vielä ennätät katsomaan. Ole kuitenkin nopea, osa näytöksistä on jo loppuunmyyty.
Olen myös nauttinut musiikista, neulonut sekä pakoillut vettä ja räntää sohvan nurkassa. Kaikkea hyvää ja tarpeellista on siis ollut, alan olla valmis muutamaan lisävapaapäivään arjestani. Niiden aikana tehdäänkin sitten ihan toisia töitä.
Haaveilen karkumatkasta, olla poissa, läsnä toisaalla, tavoittamattomissa. Tulla toki takaisinkin, mutta ei ihan heti. Kaipaisin rahtilaivaa, montaa päivää, viikkoakin meren maisemassa, perillä sitten kun olisi perille tulon aika. Sellaisessa Kyllikki Villa-hengessä, tiedäthän.
Jotenkin aika pimeää. Tuntuu, että se tunkee joka nurkkaan ja sopukkaan, heti pienenkin valon välähdettyä. On vähän vaikeaa nähdä. Ympärille, itsestä ulos, eteenpäin. Yli, yli!
Väsyttää enimmäkseen, unirytmi sekaisin. Nukahdan yhdeksältä, herään viideltä. Sentään nukun, sehän on hyvä. No, olen ollut kipeänäkin. Stressaan turhaan, sanovat. Miten olla stressaamatta, tiuskaisen takaisin. Ja mistäkö stressaan? No ennenkaikkea kaikesta.
Tämä ei ole mun vuodenaika, ei vaan ole. Tästä tammikuun puoleen väliin mieluiten pakenisin kauas, olisin lomalla (voisin hyödyntää edes päivän hetkellisen valon sellaiseen, mikä on tärkeää) tai sitten vaan nukkuisin kaiken yli.
Neulominen tuottaa iloa ja hivenen intoakin. Muita ihania marrassukat täällä meneillään, jo paljon pitemmällä kuin kuvassa (kun sitä kuvausvaloa ei ole!) ja muutama muukin työ tekeillä. Olen niistä tosi onnellinen.
No niin. Siis käsityöt joo, tekeillä, hyvä hyvä. Liikuntaa ja ulkoilua tarvitsisin, mutta ei huvita tuolla pimeydessä vaeltaa. Sisäliikuntaa ehdotat? Ei huvita sekään. D-vitamiinia? Pitäisi hakea. C tekisi kai myös hyvää. Asennemuutos? Joojoo.
Välillä pitää saada vinkua. Kiitos.
Mainitsin tuolla aiemmin merikaipuun. Sellainen on ollut minussa aina olemassa. Säännöllinen meren näkeminen on tarve, on rauhoittavaa, elintärkeääkin hakeutua horisontin ääreen.
Syyskuussa tein upean reissun Bäron saarelle. Meri ja kaikki ne upeat kalliot jäivät minuun vahvasti kiinni ja kaikki siellä koettu vaikuttaa yhä. Oikeastaan vasta nyt alan päästä jyvälle siitä, miten iso merkitys reissulla minulle olikaan. Kuvat sieltä tuntuvat aarteilta, selaan niitä silkkihansikkain ja löydän joka kerta niistä jotakin uutta. Nämä meripostit ovat siis vasta alkamassa täällä, kaiken sulattelun jälkeen, hitaasti kuten aina.
Paluumatkalla yhteysaluksella Enklingestä Brändön saarelle aloin neulomaan sukkaa. Harmaata ja sinistä, sinistä ja harmaata, kalliot aallot kalliot. Niistä tuli ehkä parhaat ikinä. Ne jalassa olen siellä, vapaana kallioilla, aaltojen vierellä, kallioilla.
J, kiitos kuvasta!
Ja sitten on kuvia ja hetkiä ja tunnelmia, joiden voimalla lennetään pimeän yli.
