Arki veti lumon sijaan sumun puolelle. Kävin tähyilemässä meren äärelläkin, mutta oli vain hiljaista ja kylmää, valokin oli toisaalla. Merkkejä tulee kyllä vastaan, aina vaan niitä ei huomaa, silloin kun hartiat painavat ja katse on varpaissa, tiedättekö. Onhan seassa hymyä ja naurua, itsensä voittamisen hetkiä, toiveita ja hiljaisia suunnitelmia, on niitä. Kaikkea sekaisin. Mutta toisinaan väsymys on voimakkaampaa kuin kaikki se, ja silloin on vaikea nähdä kauemmas, nähdä yli. Yli näkeminen on tosi tärkeää, sen avulla on helpompi uskoa ja luottaa, sen avulla saa aikaan. Yli näkeminen valaisee. Olen varma siitä. Valaisi se syksylläkin, silloin kun piti saada valmista aikaan.
Ehkä olen väsynyt juuri siitä, syksyn urakasta, vieläkin. Ehkä olen vain malttamaton ja siksi uuvun siihen tunteeseen, ettei mitään konkreettista muutosta ole vielä käsissä. On kai muistettava, että hetkessä ei tapahdu. Mutta samalla kun ajatus siitä helpottaa, se myös pelottaa. Että jos ei nyt heti, niin mitä jos ei koskaan.
Kyllä minä kuitenkin näen yli. Se vaatii vain katsomisen, katseen nostamisen sieltä varpaista pois. Onpa sitten sumua, tuiskua tai viiltävää pakkasta, valoa on silti. Joskus se jopa katsoo suoraan kohti. Kertoo, että tämäkin kaikki on vain osa arvoitusta.
Taas hienoa pohdintaa sinulta!
VastaaPoistaTuttu tilanne varmaan monelle meistä ja muu ei siihen auta kuin juuri tuo katseen nostaminen, valon löytäminen ja tulevaisuuteen luottaminen.
Tuollaisen ison ponnistuksen jälkeen tuntee tällaiset asiat voimakkaammin.
Elämän polku vain välillä mutkittelee, laskee alamäkeä, katoaa sumuun ja välillä taas nousee ylemmäksi, polun peittävät aurinkoläikät ja ympärillä on vehmas luonto tai silmien eteen avautuu laaja upea maisema.
Kiitos Seija. Kiitos myös mielikuvasta, mikä tekstistäsi syntyi, uutta maisemaa haenkin. Ei sitä aina ymmärräkään, miten paljon ja miten pitkälle isot rutistukset vaikuttavat.
PoistaIhana kuva ja syvä teksti! <3
VastaaPoistaKun on pakko pusertaa valmista, sen tekee. Väsymys tulee sitten jälkijunassa. Ehkä siellä on hyvä viipyillä (jos pystyy), vaikka kärsimättömänäkin. Minulla on ollut hiukan samoja fiiliksiä. En tiedä, johtuuko iästä(kin), miettii, että äkkiä pitäisi tapahtua, ei tässä ole (enää) aikaa haaskattavaksi (vaikka oikeasti aikaahan on loputtomiin periaatteessa ainakin). Tai siitä, että se tekemisen meininki jää päälle, odottelu ja kauas tai yli katsominen ei sovi siihen kuvioon ollenkaan. Minulle auttaa silloin, että jollakin toisella elämän osa-alueella panen tuulemaan.
Lepoa, voimia, energiaa, valoa!
P.S.
Olet ollut mielessä. En nimittäin ole itse ollut yhtään kärsivällinen ja siinä hötäkässä sen sinisen linnalautasen kaverikin luovutti ja hajosi kolmeen osaan. Mies mokoma heitti palaset roskiin, suostui noukkimaan ne kyllä talteen, sillä kaipaan konkreettista evidenssiä ja muistutusta (itselleni) energioistani. :D
Kiitos Katja. Puhut viisaita. Jälkijunassa tosiaan, nyt sen huomaa. Ja ihan sama juttu täällä, tuo ikäasia, juuri niin. Just nyt heti tänne kaikki. Hermostuttavaa, kun ei ole heti seuraavaa projektia tai päämäärää kirkkaana edessä(täällä tarvitsisin uuden työpaikan, ei kai se ole paljon vaadittu?).
PoistaKaikkea tuota tarvitsen, totisesti, kiitos. Lepoa en malta viikolla suoda itselleni tarpeeksi, ja se tuntuu todella ja vaikuttaa kaikkeen. Unen tarve on suurempi kuin haluan myöntää...
ps. voi että, ihana sinä. Voi lautasparka! Ihana mies! Ja sun huikeat energiat! :D Täälläkin on hajoillut astioita, en oikein tajua, välillä vaan sattuu ja tapahtuu. Enkä oo heitellyt.
Juttelin perjantaina opiskelukaverin kanssa. Seurasin ennen joulua, kun hän ahkeroi viimeisiä opintoja ja valmistui. Nyt tuntui olevan allapäin, kun urakka on ohi. Sanoin että kyllä vielä kirkastuu. Ja hänen tapauksessaan ihan varma olenkin, että niin käy... Mutta mitenkähän itse sitten, jos onnistun valmistumaan? Vähän murehdin tätä jo nyt.
VastaaPoistaKirjoitat niin hyvin. Ihanasti. Voimia!
Lämmin kiitos sinulle luminen :) Totta se vaan on, että urakan jälkeen tulee alakulo, surukin siitä, että pitää päästää irti, vaikka samalla myös ilo ja helpotus kaikesta tehdystä. Kuuluu prosessiin, silti välillä hämmentää.
PoistaValo taitaa olla osa arvoitusta. Tai ainakin niin luulen. Joskus häikäisevänä, joskus kajossa.
VastaaPoistaIhan varmasti se on. Kiitos Hosuli.
PoistaViisi päivää pienen potilaan kanssa sisällä olleena sanoisin, että vaikka sumu, kunhan jotain raikasta kasvoille. Kohta pääsen ulos, aaaah. Mutta niin, joskus täytyy jaksaa tosiaan odottaa. Joskus mietin kasveja, kun olen oikein malttamaton. Että ne kuitenkin koko ajan kasvavat, vaikken huomaa. Hiljaa tapahtuu paljon.
VastaaPoistaOi oi, toivottavasti potilas on jo ok. Ulkoilma on tosi tärkeää. Hei ihan älyttömän ihana ja hieno tuo sinun kasvi-ajatus! Minä varmasti muistan tämän, kasvien hiljaisen kasvun, tämä jää nyt mieleen, kiitos tosi paljon Annelie!
PoistaYli näkeminen on todella tärkeää. Ja muistaa, että hetkistä rakentuu silta. Valoa siskonen♥
VastaaPoista