Päivät, nämä illat valoa vailla.
Samalla niissä asuu tyyni rauha,
teekupillinen toisensa perään,
hiljaiset mietteet keittiön pöydän ääressä.
Unohtunut kiire,
paperille eksyy satunnaisesti
verkkaisia sanoja,
juonettomia ajatelmia.
Hylkäsin paniikin,
vai väijyykö se kulman takana,
teroittaa hampaitaan.
Ryhdyin heti keittiöpsykologiksi: hylkääminenhän on aika äärimmäinen ja julma teko, joten tuntuu luontevalta ettei paniikki siihen alistu ainakaan pitkäksi aikaa. Ehkä tällaisten asioiden kanssa tarvitaan jonkinlaisia neuvotteluja ja sopimuksia yksipuolisten hylkäysilmoitusten sijaan. No, kunhan pohdin vailla mitään tiedepohjaa.
VastaaPoistaJuonettomat ajatelmat kuulostavat hyviltä!
Niin, tuota pahoin pelkään.
PoistaToisaalta, ajattelen myös niin, että joskus pitää olla tiukka, rajata tarkasti ja määrätietoisesti, aina ei ole sijaa neuvotteluille. Varsinkin oman itsen kanssa. On vain tehtävä päätös, vedettävä paniikkia turpaan, ei kai silläkään montaa elämää ole, ainakaan yhden asian kohdalla. Nähtäväksi jää.
Eikö vaan kuulostakin! Vaikkakaan eivät edistä juuri nyt yhtään mitään, mutta luulen, että ovat myöhemmin, ainakin jotkut niistä, helmiä.
Ei kuule, siellä nurkan takana oottelee sellainen kansituoli, vähän klenkka kyllä.
VastaaPoistaKeltaiset pellot ja aurinko. Tästä näkee sinne mainiosti.
Ja kuulee, mustarastaat ja heinän.
Siellä ne on, nurkan takana ihan.
J, Kiitos. Ettei tarvitse kuin kurkistaa? Hetken päästä? Oih että!
PoistaMinäkin näen ja kuulen jo,
ohi paniikin ja kaiken keskeneräisen,
kiitos kun autoit uskomaan.
Nurkan takana odottaa rauha ja kauneus. Unohdetaan kiire ja paniikki.
VastaaPoistaNiin sen täytyy olla, paniikilla ei ainakaan mitään synny. Ja joskus voi kai olla keskeneräinenkin, ei aina tarvita valmista, täydellistä, virheetöntä, eihän?
Poista