Aamu.

Koti on viikonlopun jäljiltä. 

Aamu on hiljainen, uninen, turvallinen.

Nukuin pitkän yön, juon kolmatta kuppia kahvia.

Tytär piirtää, hyräilee, ikkunassa sataa lunta.

Olen näin koko päivän, liikun hiljaa, ajattelen vaivihkaa. 

Onko tuo vaivihka edes sana, 

näyttää kummalta, kuulostaa kyllä kivalta. 

Aloitan huomenna virallisen arjen. Niin sanotusti normaalin.

Sellaisen, missä kuun viimeisenä päivänä

sen saldon pitäisi olla hetkellisesti plussalla. 

Menen aamulla, tulen viiteen mennessä. 

Varasin vähän vapaata pariin hetkeen, 

lomaksi ja ajaksi koulutöille, iloksi ajatuksesta, että itse päätän.

Hyvällä mielellä.

Olen koukussa akupunktioon.

Näin unta, että eksyin seuraavasta hoitokerrasta. 

Se oli painajainen, menin veitsi kädessä(?en tiedä miksi veitsi?) 

pitkin kaupunkia etsien epätoivoisesti 

oikeaa ovea, lääkäriä, hoitavia neuloja. Ei löytynyt.

Se on auttanut ja olen hirmu onnellinen siitä.

Olo on kohtuullisen normaali.

(joo, tiedän etten vakuuta veitsipainajaisellani ketään)

Toivon, että keskiviikkona löydän eksymättä perille.

On tämä elo niin vaihtelevaa, eikös.