Kaduilta

Dublin,

lokakuu 2011

Kartta hukassa

 

eikä reiteistä tietoakaan.

Mutta ei se mitään,

sillä mennään mitä on.

Lähimetsään sentään löysin eilen,

pakkasauringossa.

Senkin oivalsin, että ollaan jo tammikuussa.

Ja jos suurinpiirtein pysyy oikeissa viikonpäivissä,

niin kai tässä sitten pärjää.

Sanoja

olen saanut aikaan runsaasti.

Jos en missään muussa asiassa ole edennyt,

pysynyt aikataulussa, löytänyt intoa,

niin luovan kirjoittamisen kurssi

on ainakin tähän asti pysynyt otteessa. 

Väsymykseni tasoa kuvaa varmasti se,

että palautettujen tehtävien jälkeen

koen tehneeni mahtavan urakan, antaneeni kaikkeni,

vaikka kahden viikon päästä palautetaan jo seuraavat. 

Kurssi on valinnainen ja virtuaalinen,

hyvin kiinnostava ja antoisa.

Seuraavaksi perehdymme runoihin.

Voisin tähän nyt listata kaiken muunkin,

mihin minun pitäisi ryhtyä.

Ne rästit ja kaiken tulevankin.

Mutta en sitä tee.

Yritän tarttua asiaan kerrallaan,

jos joku niistä ottaa tuulta purjeisiin, 

niin loistohomma.

Jos ei, niin nyt ei vaan tämä tyttö pysty,

sekin on hyväksyttävä.

Sen kerron, että kevät koulussa sisältää

huimasti ihanaa ja innostavaa käsillä tekemistä,

pidän siitä ajatuksesta kiinni

ja luotan käsillä tekemisen voimaan.

Myös eräs kuvallinen taivas ystävän kanssa

pitää mielen korkealla.

Nyt karkaan pakkaseen!

Lumivalo

valtasi maan, taivaan ja 

tuntuu sielussa asti.

Nyt pitäisi pistää lumijuhlat pystyyn,

kohottaa maljoja talvelle,

kirkkaudelle, puhtaalle lumelle, valon voimalle

ja lähes täydelle, kauniille kuulle!

Puikot heiluvat

 iltaisin, sen minkä jaksavat.

Terapiaa, ihanaa,

vaikka sitten niskat jumittavatkin.

Mustaharmaat tumppuset tein joulunpyhinä

ja nuo säärystimet tulivat eilen valmiiksi.

Ja tein minä sittenkin

yhden joululahjan ihan itse, viime hetkillä.

Kummipojalle,

2 vuotiaalle vilpertille,

joka harrastaa extreme-kiipeilyä.

Totesin hänen tarvitsevan lohtutyynyä.

Että kun kolahtaa (aika usein),

niin voi rutistella tyynyä lohduksi.

Flanellipaidoista ruudut,

sisällä sideharsoa.

 

Näin ajattelin olla.

Omissa pilvissäni, mutta maata näkyvissä.

Niin, että näen kyllä,

mutta pitelen itseäni pehmeästi.

Katselen etäältä.

Kuuntelen, mutta valikoiden.

Teen, kunhan innostun. Ja jos.

Luen. Kirjoitan varovaisia sanoja.

Olen rauhassa.

Valvon, sillä nyt olen sillä tuulella.

Kuu kasvaa taivaalla, 

ajatus lentää korkealla.

Kuvissa on lokakuu,

pilvet Skotlannin maan yllä,

hetki ennen Dublinia.

Olen siellä joka päivä, yhä.

 

Lepopäiviä

aion viettää alkuvuoden kunniaksi.

Etsin itseni, ajatukseni ja voimani

kaiken menneen kiireen, työn, 

liian monen asian alta.

Vuosi oli hieno,

olen kiitollinen kovasti.

Runsas se oli, niin runsas,

etten lopulta enää saanut otetta

muusta kuin perusarjesta ja jatkuvasta työnteosta.

Onneksi näin kuitenkin 

pieniä, kauniita, 

ne olivat huimaksi voimaksi.

Ajattelen ihan samoin kuin vuosi sitten.
Ja nyt pitää saada se stressi hallintaan. 


Eilen vietin sohvapäivän, hyvä alku.
Luin kokonaisen kirjan,
Liza Marklundin uusimman, Panttivangin.
Jännittävä, hurja, aina niin mukaansatempaava Marklund.
Nukuin hyvin ja tänään menen sinne hierojalle.
Kyllä tästä noustaan vielä,
mutta ensin pitää huilia tarpeeksi.


Ajattelin, että juuri nyt,
tämän vuoden alkuun sopisi hyvin pitää huolta.
Pave lauloi eilen telkkarissa
hiljaisesti, pienesti, niin kauniisti,
sellaisella vanhemman miehen viisaudella.
Tällä kertaa mennään nuoruuden voimalla 
ja intohimolla, se on hyväksi nyt!


Pidetään huolta!