Tulee lähteneeksi

Kannattaa mennä. Lähteä ja kohdata. Jaksaa.

Voi että, juuri nyt ihan vastakkainen tunne ja olo, plääh, ei huvita, antakaa mun olla, en halua. Enkä todellakaan jaksa. Matalapainetta? Liikaa sokeria? Hormoonit?

Mutta muistan silti tässä päänpuristusahdistustilassani, että ajattelin viikolla useamman kerran noita ensimmäisiä ajatuksia. Kyllä tosiaan kannattaa. Mutta aina ei myöskään tarvitse jaksaa. Sillä jotenkin vaan näihin viikkoihin mahtuu kaikenlaista, laidasta laitaan ja täyslaidallisia sitä sun tätä, hyvää ja huonoakin. 

Yhdessä hetkessä jaksaa aamulla kirmata meren rantaan ennen töitä, nähdä ihmeellistä aamun valoa, olla hiljaa kaiken sen keskellä. Toisessa hetkessä järjestää jo vuosia paikoillaan lojuneita asioita, tekee tilaa, saa aikaan enemmän kuin aikoihin. Sitten taas on niitä hetkiä, joissa asuu hillitön väsymys, on vaikeaa ajatellakaan mitään eteenpäin vievää, ylipäänsä mitään. Joskus sitä nauttii ajattomasta päivästä vailla vaatimuksia (itseltä), istuu vain parvekkeella tuolissaan, on Pakomatkalla Kyllikki Villan kanssa, ympärillä sataa, mutta on valtavan lämmin. Kuvittelee olevansa sen levon jälkeen  voimissaan, mutta ei kuitenkaan ole, sittenkin vain väsyneempi, varsinkin kun yöuni venyy liian pitkäksi. Sitten sitä yllättää itsensä jonakin täytenä päivänä kirmaamasta lenkkipoluilta, ihmeen kevyin askelin, uskoo sen jälkeen hetken verran huimiinkin mahdollisuuksiin. Tulee lähteneeksi kauniisiin paikkoihin, lempipaikkoihin, jaksaa kiivetä portaat ylös nahdäkseen, astua kirkon ovesta sisään hämmästyäkseen ja kuljeksia rannassa, laiturilla, teitä pitkin eteenpäin.

Niin se vaan on, on oloja, vierystiloja, tunnelmia, on jaksamista ja väsymistä, on kiirettä ja mahdollisuuksia lepoon, on yöt, päivät, illat ja aamut ja niissä eletään vaihtelevien mielentilojen mukaan. Äärilaitojakin on, onneksi niitäkin on, sillä vaihtelevaa, vahvasti vaihtelevaa tämä elämä kyllä on. 

Tulee taas uusi viikko. Tulee lähtöjä ja kohtaamisia, varmasti taas väsyn, mutta jonakin päivänä olen virkeä ja silloin uskon  menemiseen, siihen, että kannattaa, että kyllä minä jaksan. 

 


Alimman kuvan teoksen taitelija on Sari Kurka, näyttely esillä Mathildedalin Muuntamon galleriassa.