Ettei saisi siipiään leväälleen

Merkillisiä päiviä. Ja öitä. Heräsin neljältä, tarkistin, että nuoriso-osasto oli kotiutunut, enkä enää löytänyt takaisin uneen. Ehkä hyvä niin, sillä uni, josta heräsin, oli myös merkillinen, vaikka en enää muistakaan sen sisältöä. Parempi niin. Merkillinen on toisinaan viisastakin unohtaa.

Voi se olla hyvääkin, jotakin uutta, mistä ei oikein tiedä vielä, mikä on ehkä vasta suunnitteilla, tulossa, pitää vain koota kaikki sen ympäriltä kasaan, löytää langan pään ympärille koko kerä. Arkiviikon päätteeksi oli hyvä palaveri, virkistävää teetä ja maukas skonssi. Sitten oli koti-ilta ja korttipelitaistot, parasta.

Nyt ikkunasta näkyy lumisade ja mietin, että eihän se voi olla totta, sen on oltava harhaa. Nukuin siis liian vähän. Toisaalta, olen kohdannut muitakin harhoja pitkin viikkoa. Olen myös ajatellut, että nyt on vaan ihan itse kasattava uudet työelämän tulevaisuudennäkymät. Palasista, osista, harkoista, laudoista, kivistä, sanoista, yksi kerrallaan. Se tulee vielä olemaan valmis kokonaisuus, tai ainakin sellainen, mikä pysyy riittävästi kasassa. Sidosaineeksi uskoa, luottamusta, rohkeutta ja sinnikkyyttä. Sekä sietoa, sillä aikaa tarvitaan myös. 

Ajattelin noin viiden aikaan aamulla lintuja ja sellaista olotilaa, jossa siivet eivät aukeaisikaan, vaan olisivat sidottu kiinni tai muuten toimintakyvyttömät. Ettei saisi siipiään leväälleen, pääsisi lentoon. Ettei olisi mahdollisuuksia mennä eteenpäin. Se vasta olisikin painajainen. 

No niin, ei hätää. 
Hengitä, sisään sekä ulos, rauhoitu, zen. 
Sillä mullahan on palaset, mahdollisuudet, siivetkin ja kaikki. 
Siis lentoon. 
(mutta muista, rauhassa)