Olen alkanut hiljalleen nähdä muutakin. Ollaan jo näköjään pitkällä, talvitaivas pakkaspäivänä on hurmaavan kevyen sävyinen. Pimeässä illassa tummaa sinistä, liikehtivät mykät pilvet, kuu. Päivä on lyhyt, niinhän se marraskuussa aina on, mutta se voi olla myös sivuseikka, vailla pääroolia.
Ostan keittiön pöydälle viininpunaisia neilikoita. Mahtuvat siihen juuri ja juuri. En ole siivonnut toviin, sillä syksy meni kirjoittaessa. Mutta nyt olen päässyt pisteeseen, voin sanoa valmis. Kuiskaan sen kuitenkin vielä, sillä en oikein usko.
Sairastuin saman tien ja yskin keuhkojani hajalle. Pitää levätä, kyllä pitää, sekin on taas opeteltava. Olla tekemättä mitään. Hui.
Taidan tarvita tujauksen konjakkia.
Ihmisen tieto ei ole koskaan varmaa missään muussa kuin ihmisen omassa mittakaavassa
(Varto, 1996, 5). Toisen ymmärtäminen ei ole yksinkertaista. Se koskee kaikkia koettuja ilmiöitä. Toisen kokemuksen tajuaminen ei ole helppoa arkielämässä, eikä se ole sitä tutkimustyössäkään. Fenomenologisessa ymmärtämisessä on mielestäni kysymys hetkellisistä ja jälkiä jättävistä kohtaamisista.
Merja Lehtomaa 2008, 192
Teoksessa Kokemuksen tutkimus, Merkitys-tulkinta-ymmärtäminen (Juha Perttula & Timo Latomaa)
Toisinaan sitä miettii kasaisiko vai purkaisiko. Onneksi on kuitenkin aineksia, millä jättää jälki, ja lopulta on kuitenkin luotettava vain siihen omaan mittakaavaan, piittaamatta muusta. Viimetippa, se vasta on piinaavaa aikaa.
Karkasin eilen meren rantaan tasaamaan hengitystä, ajatuksia ja paniikinomaista kaaosta. Maisema ei tällä kertaa tarjonnutkaan ihan perussettiä vaan kohtalaisen lumoavaa ja mykistävää katseltavaa. En ollut varma, oliko se ollenkaan totta, mutta kyllä taikakin teki tehtävänsä. Olen täällä hetkellisesti hapekkaan rauhallinen ja luottavainen.
Oho, tämä on sivukujien 700. posti! Sitä sekä ilahduttavaa huomiota pitänee vielä juhlia!
Kunhan nämä duunit on ensin tehty pois.
Pitää työskennellä ahkerasti, pitää etsiä niukasta ajasta rauhallisen äärettömän tunne. Jos sitten.
