Vailla suurempaa tavoitetta

Taivas vihmoo harmaata vettä, posti tuo unikonsiemeniä ystävältä.
Olen ollut tehokkaassa työn touhussa päivästä toiseen.
Päivät loppuvat lyhyeen, yö välissä on vain hiljainen huokaus.
Kaikki vihreä kurottaa kohti valoa, 
odottaa lämmintä ja pääsyä ulos. 


Ajattelen pelargonian väristä puseroa,
ajattelen, vaikka jätin sen kauppaan. Taidan palata takaisin.


Ajattelen myös Firenzeä, 
silloin yli kaksikymmentä vuotta sitten 
(no, 26 vuotta sitten, oi voi).
Hetket vailla suurempaa tavoitetta.
Italian taivaan lämmin hehku, varjoisat paikat olla.
Loputtomat päivät, pehmeät, vaatimattomat mietteet. 
Tekisi mieli sanoa tähänkin, että taidan palata takaisin.
Voisinkin, toki, mutta luulen, että toisenlaisena.
Osaisinko enää elää hetken vailla tavoitetta?
Olisikohan Firenze ennallaan...