Tässä ollaan. Taas viikko takana. Lauantai tuntuu olevan päivä, jolloin etsitään hengityksen rytmi kohdilleen ja katseelle oikea suunta. Väsynyt päivä, eikä ihme. Vaikeastakin pitää opetella löytämään luottamus, sillä kaikkihan on näissä omissa askeleissa, jalat omissa saappaissa. Mielen suunta on pitkälti valinnainen, niin se on, ja silti tummankin äärelle on hyvä hiljentyä hetkeksi. Sellaista olen tällä viikolla oppinut. Taas uutta.
Parempaa näköalapaikkaa ei olekaan kuin omasta itsestä käsin.
Syysaurinko saa minut käpertymään piiloon, vetämään verhot valon eteen, pysymään suojassa. Olen jo täytetty valolla, en kaipaa lisää, se saa nyt vain päänsärkyä aikaan. En kuitenkaan väheksy aurinkoa, en mitenkään pärjäisi ilman. Hyvä että paistaa, valohan on elinehto. Syksy on kuitenkin minulle sellainen, missä kirkas aurinko on toisinaan ihan liikaa. Ja silti, valoisa maisema on voimaksi.
Voi sentään tätä ristiriitaisuutta. Olen nyt sellaista täynnä.
Täällä sulatellaan koettua. Viikonloppu Ahvenanmaan saaristossa, Bärön saaressa, oli ihmeellinen. Oli helppo hengittää kallioilla, meren kanssa samaan tahtiin. Katsella, ihmetellä, katsella lisää. Auringonnoususta auringonlaskuun ja vielä pitkälle pimeään, jolloin taustamusiikkina soivat pehmeä meri sekä heinäsirkat. Kyllä, kaikki koettu oli ihmeellistä. Jäinköhän sinne, oliko se tottakaan.
Olen lähdössä viikonlopuksi saaristoon valokuvaamaan. Olen ihan pyörryksissä, sillä se jo kuulostaakin niin mahtavalta etten oikein edes tajua! Olen Valokuvaterapiayhdistyksen hallituksen sihteeri ja näin ollen olen myös ollut tämän työpajan järjestelyprosessissa mukana. Reissuun lähden ihan puhtaasti työpajalaisena, en ohjaajana, joten rentouttavaa ja nautiskelua tiedossa!
Oma luontosuhteeni... tänä aamuna ennen töihin menoa pikavisiitti meren rannassa, kaislikossa, pusikossa... ja yllä oleva kuva on tulos siitä. Se kertoo juuri tänään minun luontosuhteestani. Katsotaan mitä uutta selviää viikonlopun aikana.
Leijuin näyttelyssä lomallani. Loma tuntuu jo nyt hyvin kaukaiselta, vähän kuin unelta, oliko sitä sittenkään? Valokuvien mukaan oli, taisi se sittenkin olla ihan totta, jos niihin on uskominen. Luulen kyllä, että ilman lomaa ja kaikkia siihen sisältyneitä kauneuden ja innostuksen kohtaamisia olisin nyt hyvin, hyvin väsynyt.
Alla
Gas Giant, 2014 Not So Much Discoveries as Memories, 2016 Armada, 2010
Voiko maisemaan jäädä? Katsoa sen kiinni itseensä? Sulautua, sitoa sielunsa, kadota siihen? Nyt tapahtuu kaikenlaista ja paljon. Sellaista hyvää ja ravitsevaa, tehtyä ja odotettua, jännittävää ja hirmuisen paljon kaunista. Sellaista, mikä saa arjen ärtymykset ja väsyt siirtymään pois tieltä, ne eivät juuri nyt uskalla avata suutaan, kadotkoot! On hyvällä täytetty olo.
Ja vielä saa maiseman kaupan päälle, voiko niin käydäkään?! Löytää itsensä katselemasta horisonttiin tennarit täynnä rantahiekkaa. Ja kyllä! Tuntee kaikessa maailman hiljaisuudessa sulautuvansa maisemaan, katsovansa sen itseensä lopullisesti kiinni.
