perjantai 30. joulukuuta 2011

Sehän voi olla





hiljaisuus
tai kaikkein hiljaisin sointi.
Ehkä haalein väri,
kaukaisin taivaan sävy
taikka aavistus sateenkaareesta, jo menneestä.
 
Se voi ollakin
jotain muuta, siiven lepatus,
nopea ja pieni, heti katoava,
sellainen, missä katse ei pysy mukana.
Mikä kuitenkin jää mieleen,
pitää ajatusta koossa,
ehkä lumoaakin.

Joskus se on jotain vahvaa, 
hurjan värikästä, voimakasta!
Säveliä, mitkä tuntuvat sisällä asti,
jäävät soimaan ja pitävät kiinni.

Viime aikoina pienet ja vaatimattomat 
ovat saaneet mieleni liikahtamaan.
Sellaiset, minkä ohi meinaa jo kulkea,
mutta ei sittenkään,
sillä jokin pysäyttää.
Jokin kääntää pään,
kuiskaa, että katso, katso!

Minä pysähdyn, katson pitkään
ja kuiskaan takaisin,
kiitos.









keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Lääkkeeksi







otin valon talteen tältä päivältä.
Onneksi ehdin, pieni kävely halki metsikön
aikaisen työpäivän päätteeksi.
Loppuviikko meneekin hämärästä hämärään, 
mutta on mulla tämän päivän valo,
vastaiskuksi pimeälle, märälle.

Näin viime yönä unta,
että olin puutarhalla töissä.
Olen joskus ollutkin, kauan sitten,
mutta muistan vielä.
Oli valoisa ja lämmin ja hyvä olla.
Nyt pää tekee töitä yölläkin, huomaan,
töitä sen eteen, että löytyisi uudet tuulet.


Tänään olen maannut sohvalla ja lukenut kirjaa,
nukahtanut pienille unille,
kotona on ollut sopuisa henki.


Näin nämä päivät menee, 
näin niiden kuuluukin mennä.
Raivolla.
Rauhalla.
 Tasapainoitellen.








tiistai 27. joulukuuta 2011

Sanonko mistä??



On päiviä, on aamuja, on oloja
joissa asuu pimeys.
Ja myrsky.

Aamulla puoli seitsemän aloitin työt 
sokkona kynttilöitä etsien, sytytellen.
Ei auttanut, työmaa siirtyi muualle,
missä sähköt toimivat ja vettäkin tuli.
Tuuli laantui jo, 
otti kai uutta vauhtia,
sillä nyt on taas ihan myrsky, kylmäkin vielä.

Kotona myrskyää myös.
Poika luulee, että koko maailma 
on juuri ja vain häntä vastaan.
Tytöt tappelevat. Koko ajan.
Mies on nuhatukkeessa,
onneksi kuitenkin lomalla...
no, jos näitä kotioloja voi lomaksi kutsua.
Mulla on töitä kolme päivää jäljellä,
sitten aion juhlia uutta, uutta vuotta,
uusin tuulin, myrskyin.

Niskat jumittaa, päässä vihloo.
Hieroja tilattu.

Sanonko siis mistä? En taida kuitenkaan.
Sillä nyt, viimein, päivän päätteeksi
tytöt pelaavat yhdessä, nauravat, 
ainakin tämän pienen hetken.
Poika on hakkaamassa rumpuja
(ja vihaa typerää äitiään, tiedän)
ja mies mukana treeneissä.
En siis sano,
vaan menen ja laitan saunan päälle,
vihdan veteen
ja teen suunnitelman aikaisista yöunista.







sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Pyhissä





aavistus punaista,
hiven säihkettä,
lopultakin tunne levosta ja rauhasta.
Kestää vain hetken,
mutta onnellinen siitäkin, että sain otteen.

Parhaassa seurassa pelataan
toivepeliäni, uutta suosikkiani,
ollaan ja lojutaan
massut pulleina ja mieli niin hyvänä.










perjantai 23. joulukuuta 2011

Talviunessa



kuuluu vaimea, pehmeä pianon sointi.
Kynttilä antaa valon 
ja perhe lämmön.
Kuusi tuoksuu.
Ollaan ihan hiljaa,
nukutaan lempeitä talviunia.


Joulurauhaa!






 

torstai 22. joulukuuta 2011

Valo





peitti pimeän,
leijui hiljaa taivaalta,
täydessä kauneudessaan.

Join aamupäiväkahvia vanhan tammen alla.
Vaaleansinisen mukin maitokahvi
sai lumikuorrutuksen
ja pelloille satoi peitto päälle.
Samaan aikaan vaaleanpunaisen naapuritalon
pihamaalla seisoi vakaana kesäkeinu,
jonka kyydissä oli pallogrilli,
kuin riemuisana kiljaisuna sille,
että kyllä, valoa kohti mennään!

Laulan tänään ylistyslauluja
talvipäivänseisaukselle,
odotetulle valolle, raikkaalle kirkkaudelle.
Niin toivon sen säilyvän.





sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Menee vähän ohi




 tämä joulu, siltä tuntuu.
Hidastun tässä vuosi vuodelta, huomaan,
ja nytkin olen vielä lokakuun häätunnelmissa
ja matkalla, kulkemassa pitkin kauniita katuja.
Pää on jäänyt sinne
ja viuhdon vaan mukana näissä jouluhässäköissä.
Pimeys tekee osansa, varmasti,
ja se, että aika lentää käsistä.

Pahin kiire on hellittänyt jo, onneksi.
Olen kyllä töissä ihan viimeiseen asti,
mutta ollaan sielläkin jo laskeuduttu
rentoutustilaan.
Vielä juhlitaan iltaisin miehen töissä
oppilaitten musiikkiesityksiä kuunnellen,
niistä juhlista jos mistä saan rauhan mieleeni.
Upeaa seurata sitä,
miten suurella sydämellä mies paneutuu työhönsä.

Viikolla rauhoituin pienemmän tyttären
koulun Lucia-konsertissa, niin kaunis, upeasti tehty,
ja isomman tyttären oman luokan jouluiltamissa.
Siellä oli huima meininki,
olivat nähneet kovasti vaivaa esitysten kanssa,
kaikki olivat täydellä innolla, tekemisen riemulla mukana.
Kunnioitan suuresti opettajia ja ohjaajia,
jotka antavat lapsille tilaa,
jaksavat nähdä sen vaivan, 
että oppilaat löytävät palon tekemiseen.
Ihan mahtavaa.
Sen kerron vielä, että luokka jäi 
juhlan jälkeen innoissaan yökouluun
ja aamulla saivat herätä opettajansa
triangelin soittoon.
Olen niin kiitollinen elämyksistä,
mitä lapsilleni suodaan.

Mistä tämä lähti?
Siis siitä, että joulu menee ohi...
Ehkä se tässä kuitenkin hiipii hiljaa minuun,
salaa, askel askeleelta,
juhlien ja hetkien myötä.
Vaikken tänä vuonna olekaan tehnyt itse
yhtäkään lahjaa,
vaikka ulkona sataa edelleen vettä,
vaikka siivoamista vielä riittää 
(kuusen pitäisi sentään mahtua sisälle),
niin ehkä kuitenkin...

...salaa haaveilen jo siitä hetkestä,
kun istun juustolautasen äärellä,
käsissä kirja ja lasillinen sherryä...



perjantai 16. joulukuuta 2011

Leikitään sitten talvea





kun kerran sitä ei vieläkään näy.
Onneksi oli se yksi pakkaspäivä ja hetki, 
että ehdin kameran kanssa kulkemaan.


Lähdetään Kaukolaan.
Otetaan mukaan pulkat,
lämmintä mehua ja tähtipullia.
Paksut tumput ja villasukat huopatossuissa.
Lasketaan metsäistä mäkeä vimmattua vauhtia,
nauretaan niin että maailma raikaa,
ylös takaisin ja uudestaan alas.
Niin kauan, että posket hehkuvat punaisina,
tumput painavat lumikokkareisina
ja mehu maistuu taivaalliselta.
Kotiin Kaukolasta palataan pakkasen kiristyessä
ja tähtien loisteessa,
pimeässä, mutta lumen valaisemassa illassa,
väsyneinä, raukeina, talviunisina.


Lähdetäänkö?


maanantai 12. joulukuuta 2011

Aika




jolloin arki-illoissa asuu juhla.
Joka illalle jotakin,
kahteen kirkkoonkin pääsen rauhoittumaan.
Päivät täyttä työtä
ja ajatus lentää varsin villinä joulutouhuissa.
Iltamyöhällä neulon pipoa,
vanha repsahti ylileveäksi.
Tänään(kin)olisi kyllä sadehattu ollut kätevämpi.

Palailen, kun ehdin.
Toivotaan, että sitten on jo talvi.



lauantai 10. joulukuuta 2011

Hiljaa





pienen metsätien varrelta.



Sataa vettä





hyvin tarmokkaasti,
sen kuuloisesti, ettei taida loppua ikinä.
Mutta ei se mitään. Satakoon.
Oli kuitenkin yksi kirkas aamu
ja yksi valloittava lumituisku,
ja jos niitä ei olisi ollut, sitä hetken valkeaa,
niin sittenhän tätä ei kestäisi.

Oltiin tytön kanssa uimassa eilen,
katsottiin sieltä lämpimän veden keskeltä
tuulimyräkkää ulkona ja naurettiin.
Tyttö sanoi, että tultiin ihan oikeana päivänä uimaan.
Niin minäkin ajattelin, kun siellä vedessä
lojuin ja venyttelin 
eikä mikään hetkeen tuntunut rasittavalta.
Illalla melkein lauleskellen 
(jos ääneen laulaisin, perhe pakenisi paikalta)
leivoin pojan koulun myyjäisiin herkkuja
ja lopulta nukahdin aikamoisen tyytyväisenä.
Kuulin kyllä vesisateen ennen sitä.









 

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Hetken kirkkaus






...




 

Ainoa ajatus



Tänään ehdin 
ulkoilemaan kameran kanssa 
pienen hetken ennen palkkatöitä.
Minusta se on juhlaa.

Menen nyt, hei!



 
 

maanantai 5. joulukuuta 2011

Sukat, huivi ja kirja



Valmiit villasukat. 
Omat, ihan minun. Harmaata ja vihreää.

Tekeillä huivi.
Itselleni. Harmaan sävyillä liukuvärjätty. 

Kirjaan koukussa.
Julia Cameron "Tyhjän paperin nautinto"
Tie luovaan kirjoittamiseen.
Siinä kehoitetaan kirjoittamaan,
tuosta vaan, koko ajan, missä vaan, miten vaan.
Ettei olekaan oikea hetkeä, paikkaa, mielialaa...
tai voi ollakin, mutta niitä ei tarvita.
Voi kirjoittaa ilmankin.
Ajattelen, että voisin yrittää sisäistää tätä ajatusta
ihan muuhunkin tekemiseen.
Tuosta noin vaan, ilman suurempaa pohdintaa,
siivousjärjestelyjä, oikeaa virettä...
tarttua toimeen ja tehdä, kirjoittaa, mitä vaan.
Ihan sen tähden, että aloittaminen,
se on se työläin vaihe aina kaikessa.
Jos ei enää uhraisikaan siihen energiaa,
vaan sen sijaan ottaisi ja tekisi.

No, ajatus on hyvä.
Ja tuo kirja.
Luovan kirjoittamisen kurssi meneillään.












sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Ompelusunnuntai






on ollut tämäkin sunnuntai.

Voisinkin tehdä sunnuntain kanssa sopimuksen,
että ommellaan vaan, aina sunnuntaisin,
ettei olisi mitään muuta menoa ja hommaa,
voisin vaan levitellä kankaita ja lankoja
ja huristella menemään koneen kanssa.

Ompelin kesäkassin.
Ihan sopivaa joulukuuompelua, eikö?
No siihen liittyy koulu ja kankaankuviointi
ja hiirenvirnat, niitä painoin farkkupaloille
ja niistä paloista tuli sitten kassi.
Sen kanssa mennään kesällä torille 
ja ehkä pienelle eväsretkelle rannalle.
Sitä voi ajatella nyt pimeydessä.

Mies kiikutti mulle kahvia ompelimoon
ja äidin tekemiä pipareita, aika ihanaa.
Ihanaa oli eilen illalla Turussakin,
Hector täytti Logomon ja pään ja sydämen ja kaikki.
Ihan huima, vielä omat sanat hukassa.
Soi sävelet, sanat päässä
ja mennään nyt ensin vaikka tällä.









perjantai 2. joulukuuta 2011

Koska on perjantai




ja Tiernapojilla oli upea show
ja ilotulituskin siellä Perniön torilla oli huima,
ja pizzat odottavat syöjiä
ja punaviini maistuu jo
ja saunakin on ihan pian lämpimänä
ja äiti ja isä saapuvat tuossa tuokiossa meille
ja kaikki tuntuvat olevan hyvällä tuulella,
niin mikäs tässä ollessa.
Sokerina pohjalla huomenna


Ihanaa viikonloppua sinulle!



torstai 1. joulukuuta 2011

Sitkeys




on se, mitä tässä kuussa tarvitaan.
Sitkeästi päivästä toiseen,
juhlista toisiin,
muistilistaa suorittaen ja yliviivaten. Sitkeästi.
Ja sulavaliikkeisyys on toinen ominaisuus,
mitä tarvitsen tähän kaikkeen.
Voidakseni edetä mutkattomasti ja lempeästi,
joulurauha mielessä ja niin hyvä tahto. 
Mutta suklaa, sen voisin jättää pois,
sitä menee nyt ihan liikaa
 enkä tiedä onko se ollenkaan hyväksi 
sulavalle, mutta sitkeälle liikehdinnälle.



tiistai 29. marraskuuta 2011

Astiakaappi



Toisinaan asiat etenevät, jotain tulee valmiiksi,
voi kirjoittaa lauseen perään pienen, mutta tyytyväisen pisteen.
Ja vaikka ei vielä pisteenkään aika olisi, 
niin homma kuitenkin rullaa, ilman suurempia hässäköitä
ja voi olla kohtuullisen levollisin mielin, ilman hermokireyksiä.
Tiedätkö tunteen? 
Varovaisesti sanon, että nyt mulla on tällainen olo.
Varovaisesti sen takia, 
kun on ollut aika paljon sitä toistakin lajia. 


Väitän, että astiakaapilla on ratkaiseva rooli siinä,
että homma kääntyi ankeasta ryvetyksestä rullauspuolelle.
Meille haettiin kirpparilta kaappi eräänä sunnuntaina.
Astiakaappi oli pitkällinen hiljainen ajatus päässäni
ja kun sanoin ajatuksen ääneen, 
oltiinkin jo matkalla sitä kaappia hankkimaan.
Sen myötä moni muukin juttu ratkesi.

Yksinäiset ruusulautaset pääsivät näkyville lasiovien taakse.
Aamuiset matkani kääntyivät toiseen suuntaan.
Muutama koulutyö eteni yllättäin ja kivutta.
Toiseen kaappiin tuli ihana väljyys
(kamat eivät romahda enää niskaan).
Keittiöön vaihdettiin pieni pyöreä pöytä,
juuri meille viidelle sopiva.
Sen päälle ei mahdu kertymään lehtipinoa,
siinä on tilaa vain kynttilälle.
Päähäni ilmestyi yllättäviä selkeitä ajatuksia
ja tajusin, että voin sanoa joskus ei
ja toisinaan voin vaatiakin jotakin. 
Kaikilla kauniilla keramiikkakulhoillani on nyt oma kolo.


Arkeen on tullut tyytyväisyyttä lisää, huomaan.
Kiirettä ja sählää riittää, ei siitä pääse,
mutta tyytyväisyyttä, sitä tarvitaan, 
jotta jaksaa pysyä vauhdissa mukana.
Silittelen astiakaappia päivittäin, se on hyvä kaappi,
oikealla paikalla, juuri siinä sen kuuluu olla.
Ja kaappi ei olisi siinä paikallansa,
jollei mies sitä olisi kanssani lähtenyt hakemaan.