tiistai 29. marraskuuta 2011

Astiakaappi



Toisinaan asiat etenevät, jotain tulee valmiiksi,
voi kirjoittaa lauseen perään pienen, mutta tyytyväisen pisteen.
Ja vaikka ei vielä pisteenkään aika olisi, 
niin homma kuitenkin rullaa, ilman suurempia hässäköitä
ja voi olla kohtuullisen levollisin mielin, ilman hermokireyksiä.
Tiedätkö tunteen? 
Varovaisesti sanon, että nyt mulla on tällainen olo.
Varovaisesti sen takia, 
kun on ollut aika paljon sitä toistakin lajia. 


Väitän, että astiakaapilla on ratkaiseva rooli siinä,
että homma kääntyi ankeasta ryvetyksestä rullauspuolelle.
Meille haettiin kirpparilta kaappi eräänä sunnuntaina.
Astiakaappi oli pitkällinen hiljainen ajatus päässäni
ja kun sanoin ajatuksen ääneen, 
oltiinkin jo matkalla sitä kaappia hankkimaan.
Sen myötä moni muukin juttu ratkesi.

Yksinäiset ruusulautaset pääsivät näkyville lasiovien taakse.
Aamuiset matkani kääntyivät toiseen suuntaan.
Muutama koulutyö eteni yllättäin ja kivutta.
Toiseen kaappiin tuli ihana väljyys
(kamat eivät romahda enää niskaan).
Keittiöön vaihdettiin pieni pyöreä pöytä,
juuri meille viidelle sopiva.
Sen päälle ei mahdu kertymään lehtipinoa,
siinä on tilaa vain kynttilälle.
Päähäni ilmestyi yllättäviä selkeitä ajatuksia
ja tajusin, että voin sanoa joskus ei
ja toisinaan voin vaatiakin jotakin. 
Kaikilla kauniilla keramiikkakulhoillani on nyt oma kolo.


Arkeen on tullut tyytyväisyyttä lisää, huomaan.
Kiirettä ja sählää riittää, ei siitä pääse,
mutta tyytyväisyyttä, sitä tarvitaan, 
jotta jaksaa pysyä vauhdissa mukana.
Silittelen astiakaappia päivittäin, se on hyvä kaappi,
oikealla paikalla, juuri siinä sen kuuluu olla.
Ja kaappi ei olisi siinä paikallansa,
jollei mies sitä olisi kanssani lähtenyt hakemaan.




















 


sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Ajattelen jo joulua




ja sitä, että ihan selvästi 
nuo märät nahistuneet lehdet tanssivat, 
kun oikein tarkasti katsoo.
Näetkö asennot ja ojennukset,
hiljaisen hurmaavat liikkeet?
Ajattelen joulua ja keittiön ikkunan kesäverhoja.
Ajattelen joulua
ja annan kesäverhojen olla rauhassa,
silti voin sytyttää kynttilän aamuisin keittiössä,
samalla kun kuuntelen vesisadetta.

Tänään olen ommellut koko päivän.
Tiernapojille viittoja ja vöitä.
Mies on ohjannut Karvisia
tämän syksyn uusiin haasteisiin
ja Tiernapojat-kiertue käynnistyy
perjantaina Perniön torilta
Perniön yrittäjien joulun avajaisissa.
Jännittävää!





lauantai 26. marraskuuta 2011

Väreistä ja tekemisestä






 energiaa!

Koulupäivät olivat täynnä ahkeruutta
ja aikaansaamista, tätä olen kaivannut!
Parhaimmat painojäljet löytyivät 
suojakankaista, varsinaisten töitten alta.
Kannattaa kurkistella välillä 
alle, sivuille, kulman taakse, sivukujille...
aarteet saattavat toisinaan löytyä piiloista.







keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Toisenlaisia päiviä



tässä toisenlaisessa viikossa.
Uusia reittejä, maisemia, kasvoja.
Ääniä ja tapoja, vaihtelua.
Kyllä se on oikeasti virkistykseksi, se vaihtelu.

On pidellyt harmaata,pimeää,
mutta joku värikäs valo vilkahtelee ajatuksissa
ja se on kyllä niin hyvä, tervetullut, kaivattu valo.

Olen nähnyt joutsenia ilmassa
ja katsellut aamuhiljaista peltoa, järveäkin.
Tammen oksat olivat täynnä kimalteisia pisaroita,
jos ei lumihiutaleita, niin ainakin pisaroita, 
kauneus niissäkin.

Sanoja olen miettinyt, niiden tärkeyttä.
Voimaa ja lumoa, vahvaa otetta.
Edessä valkoisia sivuja, mielessä jo lauseita.










maanantai 21. marraskuuta 2011

Pieni paja







on täällä heräillyt henkiin.
Tekemisen ilo on ollut lomalla,
mutta nyt se on houkuteltu (pakotettu) takaisin
ja pajalla on taas eloa.
Pientä, hyvin pientä, mutta suunta on oikea.

Kankaankuviointia.
Koulussa ja kotona.
Tuttua ja hauskaa.
Ja mitä tahansa teenkin,
tytär innostuu aina.
Piirsi itse hienon hiutaleen,
minä leikkasin kuvan sapluunaksi
ja tytär painoi seulalla monta hiutaletta,
innoissaan ja vauhdikkaasti.
Tulevat kuulema joulukortteihin.

Ottaisin tuota intoa,
tehokkuutta ja ripeyttä pullollisen, kiitos.
Jotta paja pysyisi hengissä.









sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Yksinäisten verhojen talo



 on erään matkan varrella.
Matkan, mitä kuljen silloin tällöin,
mutta säännöllisesti.
Olen ihaillut taloa aina ohiajaessani.
Vuosia sitten siellä oli elämää,
viimeisen vuoden aikana olen huomannut
vain yksinäiset verhot.
Viimeksi sillä matkalla 
 ajoin talon pihaan, 
kutsumatta.

En tiedä oliko siellä suru vai hiljaisuus voimakkaampana,
oliko siellä joku muukin käynyt 
kutsumatta, mutta sisällä asti.
Vai oliko talon vanha tuttu 
vielä tullut, istunut alas,
tyhjentänyt pullon sivupöydältä.
Selannut jo kuluneet uutiset,
istunut kumarassa yksin,
täyttäen vain pöydän toisen tuolin,
ilman hellan ritisevää lämpöä. 

En voi tietää,
mutta vaikka siellä olisikin suru, 
niin kaunis se on, talo pienellä kukkulalla,
yksinäisten verhojen talo.









 


 Mulle on kehittynyt salainen...
tarve, intohimo, hinku...
kurkistella yksinäisiin, hiljaisiin taloihin.
Ihan pikkuisen, salaa, huomaamatta.
Toivon, etten loukkaa ketään,
taloa tai asukasta, naapuria tai ystävää.
Kurkistan kunnioittavasti,
ajatellen, että laulan vielä 
tälle yksinäiselle talolle pienen laulun,
hyvästiksi.

                      Muistatte ehkä tämänkin







 

lauantai 19. marraskuuta 2011

Miettii






mikä on tärkeää,
oleellista, tarpeellista.
Mistä karsia,
mistä pitää kiinni.
Miten jakaa ajan,
miten olla tehokas.

Sillä kun on liikaa,
lamaantuu,
eikä tapahdu mitään.
Unikaan ei tule.
Ja sitten onkin ihan pöllönä.



keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Lupasin

 kuva Nina Haatio



teille kuvia.

Meidät 
ja koko hääjuhlan kuvasi 
kaasoni, rakas ystäväni.
Lämmin kiitos!
 
 
 
 kuva Nina Haatio



 

maanantai 14. marraskuuta 2011

Greystones









on Dublinin paikallisjunan toinen päätepysäkki.
Irlannin meren äärellä pikkuruinen suloinen kylä.
Siellä oli rantakivet ja merituuli,
aurinkokin silloin ja rauha,
teetä ja kävelyä.
Takaisin keskustaan mentiin taskut täynnä kiviä.

Matkalla lentokentälle taksikuski kysyi meiltä
nähtiinkö muuta kuin Dublin.
Kerroimme ylpeänä Greystonesista.
Kuski oli hetken hiljaa, totesi sitten
"Eihän siellä ole mitään!"
Minulle siellä oli pieni maailma.






sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Pysähdyin rantaan






eräänä aamuna.
Aamuna, mikä oli poikkeuksellinen hitailuaamu.
Eihän sellaisia arkena koskaan ole,
mutta ihan yllättäin, vastoin kaikkia suunnitelmia,
sellainen tulikin kohdalleni.

Menihän siinä hetki, että ymmärsin.
Ymmärsin, ettei tarvitse kiiruhtaa,
ehdinkin hitaasti, katsellen, kaikessa rauhassa.
Että voin kerrankin pysähdellä matkalla.
 Kyllä se tekikin hyvää.

Pysähdyin siis rantaan.
mihin talvella pysähdyin keskelle pakkauslumoa,
minne myöhemmin tein ajatuskarkailuja.
Nyt siellä oli harmaus.
Pysähtynyt hiljaisuus.
Vesi liikkui hiljaa, vakaasti,
kuin jäitä kutsuen.
Veneet odottivat, jäiltä turvassa,
muistoissa vesilaineet ja kesätuulet,
ajatuksissa jo lumipeitto.










perjantai 11. marraskuuta 2011

Näitä aikoja






kun hämmästytään kuitenkin talven lähestymistä,
vaikka ollaan jo niin pitkällä vuodessa.
Kun kuu on kokonainen ja uni katkonainen,
joka heräämisen välissä lentää tuhat ajatusta,
ihan liian villinä, virkkuna.
Kun tuulee joka suunnasta, ristiin rastiin,
välittämättä siitä, että joku räpiköi siinä keskellä,
ymmärtämättä yhtäkään tuulen suuntaa.

Näitä aikoja,
kun kuu on silti niin kaunis,
rauhallinen ja varma.
Ja tuulet, ei ne kalseita ole, ei,
vaan levottomia, mutta aika kilttejä kuitenkin, luulen.
Jos itse vähän rauhottuisi, hiljenisi,
niin mahtaisiko tuuletkin pysähtyä?
Edes sen verran, että ymmärtäisi niitä paremmin.

Talveen olen kyllä valmis, 
jäiseen maahan. 
On jo aika sille.






tiistai 8. marraskuuta 2011

Hetket






voivat olla hitaita, soljuvia, 
sellaisia, että erottaa kaikki sävyt, 
kuulee äänet, huomaa jokaisen vivahteen,
minkä hetki tarjoaa.

Tai sitten hetket voivat olla 
täyttä enterprisea (tunnetaan nykyään kehränä).
Ihan tajutonta kyytiä,
tukka suorana menoa
ilman minkäänlaista älyllistä havaintoa mistään,
niin, että lopulta on ihan sekaisin
ja lähes yrjön partaalla.

Molempia kai tarvitaan.
Väsähtänyt paino sanalla kai.

Ihanuutta on nuo korvikset,
Piharatamot nimeltään.
Tilasin ne Ilonalta,
joka tietää, mistä kukkaistytöt tykkäävät.
Näyttivät puodissa ihan mun koruilta
ja oikeassa olin!
Nyt mulla keikkuu ihan oikeat Piharatamot korvissa,
niitten kanssa voin näyttää
enterpriselle pitkää nenää.
Kiitos Ilona, tykkään niin!






maanantai 7. marraskuuta 2011

Vähän tällaista






täällä, että siivet lurpallaan
ja vauhti aika hidasta.
Kotona parannellaan tyttölasta, edelleen.
On sellaista, että asioita on kesken,
jäytävät mieltä, on vaikea keskittyä.
Eikä nyt vain ne sata erilaista koulutyötä,
vaan muutakin, isompaa ja pienempääkin.
Kaikki asettuu taas uomiinsa, tiedän,
mutta epätietoisuus vie ajatukset ja energiatkin.

No tänään sain vähän puhtia,
vaihdettiin miehen kanssa talvirenkaat 
aamutuimaan lämpimässä tihkusateessa
ja voi että, ihan kuin oltaisiin joku sankarityö
ja isompikin urakka tehty!
Kunnon duunia, hikistä ja ronskia!
Taidan todella olla lenkkipolkujen tarpeessa...heh...

Olen ihan rakastunut tähän marrasharmauteen,
ihana sumea pesäkolo tämä maailma!
Siksi olikin niin kiva neuloa 
paksut harmaat sukat sohvan nurkassa,
ihan tähän hetkeen sopivat.
Purin erään ison ja vanhan neulomustekeleen 
ja hyödynsin Novitan Nalle-langat kaksinkertaisena sukkiin.
Lankaa jäi vieläkin jäljelle,
tumpuiksi ja pipoksikin...

Että kyllähän tämä tästä, varmasti.







sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Tuulet puhaltavat





sivukujilla kanssani.


Tervetuloa!