sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Toisinaan totta

































Hetkittäinen valo on ihmeellinen, kuin ilahduttava yllätysvieras. Ympärillä punaista, valkoista ja vaalean sinisen sävyjä, joista yksi on usein harmaa. Kahvi juodaan uudesta joulukuun kupista, se on juhlallisen kaunis, tekee itsekin mieli pukeutua mekkoon. Käydään teatterissa, ollaan ystävän kanssa hetki rinnakkain ja vahvistutaan siinä hetkessä tuulenkestäviksi. Puut venyvät taivaisiin, seison niiden keskipisteessä ja huomaan tasapainon olevan toisinaan totta. 







 

maanantai 28. marraskuuta 2016

Kaksi teosta - Tuiketta






























Kaksi teosta 
Tuiketta -sanan inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.


  

lauantai 26. marraskuuta 2016

En ole siivonnut


















































Kuvat ovat kuukauden takaa, ajatella tätä ajan juoksua. Parempi olla ajattelematta, en aio pelotella itseäni sillä, missä jo ihan yhtä nopeasti ollaan. 


Kuulin eilen, että on pikkujouluviikonloppu. Okei. No, heti olen sen äärellä mikä tässä ajassa on suurin murheeni: joulusiivous. Tai no, eipä liioitella: ylipäätään siivous. Olen joskus sanonut, etten enää täällä valita siivoamisesta. Enkä valita, tiedätte kyllä. Tulee mieleen jossain jonain jouluna vilahdellut kuva jouluvaloin koristellusta pyykkivuoresta. Mielikuva siitä kertonee fiiliksen.


Tällä viikolla olen 

syönyt pistaasikakkua
pukeutunut lumeksi
vaeltanut pimeydessä
itkenyt ja nauranut
ängennyt(tai napattu?) mukaan pikkuisen teatterin taustoihin
palaveerannut tehokkaasti 
astunut askeleen eteenpäin 
taikonut lumihiutaleita
juonut lasillisen punaviiniä
ja sammunut viikon päätteeksi noin klo 20.

En ole siivonnut enkä myöskään valokuvannut. 


Kuulin joskus sanan viikkosiivous. Mitäköhän se tarkoittaa?

 
 

 

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Taivas laskeutui keittiöön






























Hätäisiä lauseen repaleita, kirjoitan ne vimmaisena heti talteen, jotta eivät unohdu. Ilman niitä olen eksynyt, kokonaan kadonnut huteralta tieltäni. Roikun niiden liepeissä enkä voi pudota, en mitenkään.

Taivas laskeutui keittiöön. Se sopii tänne, tykkään sen sävyistä. Mutta pilvet kiirehtivät pois, tuuli on niin voimakas. Kadehdin sitä hiukan. Voisinko minäkin olla?

Lukisin kaiket päivät. Joel Haahtelan naiset katsovat vastavaloon ja minä odotan päiviä, joissa olisi tilaisuus valolle ja sen synnyttämille kuville. Ehkä ne ovatkin jo lähellä.



- En tiennytkään, että osaat purjehtia, Benjamin ihmettelee.
- Helppo juttu, Klaus sanoo ja sivelee sormillaan veneen kiiltävää kylkeä. 
- Purjeet vain ylös ja myötätuuleen.

Klaus on mieltynyt pieniin hetkiin. Ne ovat kuin kiviä, Klaus ajattelee. 
Kivistä voi rakentaa talon.


Joel Haahtela
Naiset katsovat vastavaloon
































torstai 17. marraskuuta 2016

Mikä oli oikeasti ja mikä ei












Sumua päässä, ajatukset jumittuneet harmaaseen. Kuulen vesisateen, seinäkellon, koiran, joka haukkuu alakerrassa. Unessa, valveilla, niiden rajamailla ja lopulta epätietoisuus siitä, mikä oli oikeasti ja mikä ei. Soiko puhelin, vastasinko. Niska jumittaa, pää särkee, luen hitaasti dekkaria piilossa peiton alla.





 

torstai 10. marraskuuta 2016

Ihan kaikki







Näissä päivissähän on ihan kaikki. 
Valoista varjoihin ja taas takaisin.
Eivätkä leijuvat ajatukset tarvitse laskeutumispaikkaa, 
sillä niille riittää ilma ja kevyt tuulenvire.
 

tiistai 8. marraskuuta 2016

Se on aurinko































Lumi, kiitos valosta.
Tämä arkinen viikko on toisenlainen, sillä viikonloppuni alkaakin jo nyt. Sekin tuntuu valolta. 
Valoa näkyy myös ajatuksissa, suunnitelmissa, kevyessä katseessa kauemmas. 


Kattilankansi löytyi kirpparilta Espoosta. Se on aurinko.
Laatta on muisto, pala Lissabonia keittiössämme.