"Miksi ylipäätään kirjoittaa? Sankareihini lukeutuva Susan Sontag toteaa haastattelussa: "Ei kukaan halua joutua marginaaliin omasssa tietoisuudessaan, kokemuksessaan ja ajassaan."
Lainaus osuu minuun. Olen nimenomaan ollut marginaalissa. Pitkät vuodet äitinä, toimittajana ja ujona tytönä olen elänyt jonkun toisen tarinassa ja kokemuksessa, usein jonkun toisen kirjasta luetussa. Se on ollut ihanaa. Mutta ennen kuin tulen vanhaksi haluan olla kotonani tässä, sijaita tässä ruumiissa ja asuttaa tätä tietoisuutta."
Sara Ehnholm Hielm
Ja sydän oli minun. Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä
Parhaillaan luen tätä. Paikoitellen aivan hurmaava, ajoittain herättää ärsyynnystä, jota en osaa vielä selittää. Ärsyynnyskin on välillä tärkeää, silloin on tutkailtava itseään ja haettava selityksiä, saattaa oivaltaa jotakin.
Paljon vihreää, ihanaa lämmintä, uupumusta, sen takia lepopäiviä, ajattelutaukoja, lisää ajattelua, esitelmöintiä omakuvasta, hämmästelevää kulkemista, raivaamista, sillä juhlat tulossa, ensimmäinen aamukahvi parvekkeella, tuliainen Roomasta, iso ratkaisu, pieniä hitaita pistoja, epämääräinen kaipaus, kallio paljaitten jalkojen alla, valintoja, kuohuviiniä keskellä päivää, asioiden tulkitsemisen vaikeutta, teoksia ihmisen omasta, siniset varpaankynnet ja kokemus marginaaliin joutumisesta.
Kävin tapaamassa kevättä pusikoissa. Siellä oli tällaista ihanaa, kaunista.
Kaksi teosta
antamani aiheen "Valoaika" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.
Tähystyspaikalla. Viikko sitten.
Mitä näissä viikoissa oikein tapahtuu? Kyselen tätä aina lauantaisin, ihmeissäni. Kotona käy näin: pöytäpinnat täyttyvät, pinot kasvavat, kulkureitit kapenevat ja kaaos on taas läsnä. Minulle käy näin: leukaperät löytyvät polvista, tukka on eloton ja kireällä, farkut kiristävät, en näe mitään. Ympäristössä käy näin: rusokirsikka puhkeaa kukkaan, koivut vihertyvät, maailma lämpenee, kansan vaatetus kevenee (samaan aikaan meikäläinen hiihtää yhä villasukissa ja villatakissa, huivi tiukasti kaulassa).
Niin. Mitä viikoissa tapahtuu?
töitä noin kahdeksn tuntia päivässä (onneksi on)
sanataidekoulutusta (miksi vain yhtenä iltana? haluan lisää!)
kirpparikamojen hinnoittelua ja kuskaamista (reipasta!)
karkin syöntiä (ei vähän vaan paljon)
marisemista (kun syö sitä karkkia)
jännittämistä (nuorten pääsykokeita)
sanataidekurssin ohjaamista (oli ihana, haikeus päättymisestä)
selvittelytöitä (argh)
korjaamista (korjausmaraton, mendingmarathon)
nukkuakin pitää (onneksi unta riittää)
lukemista (nyt en kestä, Tyrskyt tuli jo luettua loppuun!)
sähköpostivaihtoa (syksyn tulevia töitä)
kylvöjen vahtimista (hunajameloni, ruiskaunokki ja valkosipuli näkyvät jo!)
parvekkeen hidasta laittoa (matto kerrallaan pyykkiin)
ylioppilasjuhlien etukäteispanikointia (siivous ja mekko ei mahdu päälle, siis mun, ei ylioppilaan)
Tällaista siis.
Jännää, että listassa ei ole mitään mainintaa siitä, että kävisin esim. lenkillä. Miksiköhän?
Hanko muutaman viikon takaa.
Vapaa vesi, kalliot. Odotan lämmintä kalliota paljaiden jalkojen alle, voiko sellainen olla parasta kesässä, olemisessa? Että sellainen voi riittää täydellisyyden tunteeseen? Kyllä vaan voi.
Levottomuuden aikaa. Paljon työtä. Paljon keskeneräistä. Energiaa pitää oikein metsästää, ei oikein jaksaisi. Olen vajonnut pariksi päiväksi kirjan kanssa sohvan nurkkaan, Claudie Gallayn Tyrskyt otti samantien mukaansa, heräsin yölläkin lukemaan. Viehättävää kerrontaa, jotenkin niin yksinkertaista ja samalla todella täyttä, tunnelma on läsnä vahvasti, ihan kuin katsoisi elokuvaa lukiessaan. Lumiomenan Katjan kautta kirjan löysin, kiitos vinkistä!
Vaellettiin eilen hetki luonnossa. Sielläkin oli meri, hiekkaranta, kaikki lintujen laulut ja jo kovasti vihreää. Laiturikin ja kalliot. Taivas kauniin harmaassa pilvessä, kaislikot matalina, näkyvyys hyvä. Katse hakeutui horisonttiin rauhoittumaan, taidan palata sinne vielä näinä vapaina päivinä.
Parveke.
Viime kesän jäljiltä, mattoineen, kasveineen.
Aloitin raivausoperaation asetelmakuvauksilla.
