Arki on taas tässä, syystuuli hiuksissa, pimeä liian varhain. Näen ruotsinkielisiä unia, ymmärrän ingenting. Kuulen musiikin, se täyttää koko tilan. Puhun sekavia, unohdan nimet, ajatus katkeaa pala palalta. Katson kauas ja kuvittelen sanoja, luen kuvia. Reitti on selkeä, mutta ruuhka on hurja.
Kissalla on erikoinen, mutta intohimoinen harrastus. Pistää päreiksi niin vessapaperi- kuin talouspaperirullatkin. Jos rullat unohtuvat saataville, kotiintullessa ovat lattiat paperisilpun peitossa.
Kuuntelin vanhoja tammia. Niiden alla helisi,kun pudottelivat vielä lehtiään alas.
Valkea maa, pakkasen raikkaus, viisaat kuiskaukset. En tiennyt että kaipasin juuri tätä. Pientä talvea, yllättävää valoa! Lisätunti tuo pimeän iltoihin, mutta kuinka se antaakaan tähän päivään huimaa pituutta.
Kun saa aika vähän käsillään aikaan tällä hetkellä, voi riemuita hurjasti valmistuneestatumppuparista, säärystimien kavereista (samaa lankaa, vaikka ei kuvasta uskois).
Vähän pöö-olo. Arki repii taas joka suuntaan, osa kehosta ja päästä jäi vielä lomalle tyynen veden äärelle.
Voiko ajatella niin, että tekee sen minkä ehtii? Silloinkin, kun on hitaanpuoleinen tekijä? Mitä jos jää jotakin tärkeää tekemättä? Entä mikä sitten on tärkeää?
Fakta on se, että aikaa ei ole tarpeeksi. Ja tekemistä on liikaa. Aikapula nylkee järjen,vaan annanko sen tehdä niin?
Synttärijuhlien ja mummin kaalilaatikon jälkeen lähdettiin ulos pienelle hämäräretkelle. Hiljainen maisema, tyyni vesi ja salaperäiset askeleet. Meitä tarkkailtiin.
Tytär odottaa pimeitä kello kahdeksan kouluaamuja. Niissä on oikeaa tunnelmaa, sanoo hän. Minä muistan Nicke Lignellin sanoneen radiossa, että asenne on iso instrumentti. Juon laihaa kahvia, väsyn jokaisesta ajatuksesta ja ihmettelen, minne oma instrumenttini on kadonnut. Tänä iltana hämärän aikaan taivas näytti jo talvelta. Kaunis se oli, mutta kaukainen, vaikka on jo pian täällä. Minä odotan lomaa. Sitä ennen etsin kuitenkin sen instrumenttini, vaikka se onkin kutistunut olemattomaksi. Taidan tarvita otsalampun ja valomiekan avuksi.
Oli päivä, jossa asui yhdessä syysaurinko ja viileä tuuli, ystävän varma nauru ja pitkät, ajattomat keskustelut. Oli katukivet, seikkailevat askeleet ja ajatuksissa zen.
Oltiin kuin ennen vanhaan, tässä hetkessä juuri nyt, ihan niinkuin silloinkin.
Toukokuussa siellä oli toisenlainen tunnelma. Vuodenajoissa on niin omat voimansa, pakahduttava, raikas kevät oli silloin ja nyt, nyt tämä syksy, vahva ja syvä.
Penkki oli yhä paikallaan. Hyvä, sillä tarvitsen asioita, jotka on ja pysyy, vaikka tunnelmat ja värit vaihtuvatkin.
Nyt puskassa oli jalat. Siellä oli joku muukin kameran kanssa.
Huomasin, että tämä on 200. posti! Ohhoh, tekisi mieli laittaa juhlat pystyyn!
Piti käydä veden rajassa, tuulensuunnassa. Piti kuulla linnut ja hiljainen maa askelten alla. Piti katsoa tarkasti ja samalla haaveksien, olla varma horisontista ja pilvien liikkeestä.
Piti käydä, jotta voi taas hengittää, jotta tietää mikä on oikea maailma, tässä kaiken ympärillä.
