Valo ja ilo

Tällä viikolla olen saanut hengitellä rusokirsikkapuun alla. 
Valo ja ilo! Kauneus!
Ja yllättävä merkkikin löytyi oksalta...






 

Oli merkkejä tai ei

Paloja sieltä täältä ja yllättävistäkin paikoista. Huomaako sitä kaiken tarpeellisen? Jos ei aina tajuakaan katsoa juuri oikeaan suuntaan, meneekö asioita silloin kokonaan ohi? Vai onko niin, että merkit ja palat liikkuvat tarvittaessa, korjaavat ohimennyttä ja huomaamatta jäänyttä? Vai meneekö reitti kokonaan uusiksi, muovautuuko päämäärä kokonaan toiseksi? 

Lienee syytä luottaa siihen, että palat, jotka huomaa ja asiat, joihin tarttuu, ovat juuri ne itselle tarkoitetut. Oman tien suunnan näyttäjät. Tavalla tai toisella. On myös otettava matkan johtajuus ja kartan luku omiin käsiin, jokaista merkkiä ja oikeaa tuulensuuntaa ei voi vain odotella. Toisinaan pusketaan tulta päin ja tiiliseinät, niiden yli on vain kiivettävä, oli merkkejä tai ei. On myös hyväksyttävä alas rysähtämiset. Matkoilla nimittäin tapahtuu eikä aurinko paista joka mutkassa. Välillä rystyset ovat verillä, tukka tuulenpesänä.

Matkoista tuli mieleen mahtava kirja: Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät, Matkapäiväkirjani sivuilta. Olen täysin lumoissa sen jäljiltä. Matkakuume on korkea, mutta matkoja on niin monenlaisia, kuumelääkkeeksi riittää toisinaan lyhytkin poikkeava reitti. Tai sitten oman tien rakennusreissu. (= pitkä, mutta innostava matka, säätilat vaihtelevia)

Odottaa, rauhassa

Huhtikuu sitten vilahti ohi, hei vaan. Oli pakko katsoa huhtikuun kuvat läpi, 
sillä vilahduksesta tulee tunne, ettei ollut mitään ja siltikin

tytär täytti 18 ja koki Pariisin
talvi suli kevääseen
olin Helsingissä Käsityön upea tulevaisuus-seminaarissa
päätin jättää jotain väliin, sillä kaikkea ei voi
sairastin pitkän pätkän
toivuin ja löysin itseni heräilevästä luonnosta
pysähdyin pitkästä aikaa omakuvan äärelle
lopetin yhden valokuvallisen työskentelyn kurssini
ja aloitin toisen
kolmatta suunnittelin
neuloin ja kasasin
yinjoogasin
olin lähes varma, mutta ohi meni 
näin joutsenet, kurjet ja näyttelyn
olin karkkilakossa ja sorruin taas
nautin syanotypia-kokeiluistani
luin paljon hyvää
sekä olin tunteiden aaltoliikkeessä.

Nyt ollaan toukokuussa, vettä sataa kovaa viistona. Parveke on vielä siivoamatta, mutta olen tehnyt pieniä istutuksiani ja pessyt mattoja, parvekeaamukahvit ja pääskyset ovat ihan kohta tässä. Maltan odottaa, rauhassa. Pian ovat myös rusokirsikan kukat, ajatella! Aion pysähtyä pieniin hetkiin, venytän vilahtamista, voisiko se onnistua.




 

Kaksi teosta - Pisaroita

Kaksi teosta 
Ninnun antaman aiheen "Pisaroita" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.

Onni tekemisestä

Tämän kevään aikana ihan hirmuisesti iloa on tuottanut syanotypia-tekniikkaan tutustuminen 
ja sen kokeileminen. Taiteellinen työskentely auttaa pääsemään irti muusta, arkisesta ja turhasta ajattelusta, sekä saa aikaan arvokasta keskittymisen kokemusta ja tässä hetkessä olemisen tunnetta. Sellainen on ollut totisesti tarpeen ja kiitollisena pitelenkin pikkuisia syanotypian alkujani. Niihin liittyy levollinen mieli ja onni tekemisestä, kauneudesta ja taiteesta. 

Yksityiskohdat viehättävät minua näissäkin töissä. Myös se, ettei koskaan voi olla varma. 
Ja kyllä, ne yllätykset!  

Viehättävä maailma, olen tähän nyt vahvasti kiinnitetty. 
Keväältä loppui jo, mutta syksyllä jatkuu, mikä onni!


 

Lämmin, tyyni

Lempiportaat, vapaapäivät. 

Uuden alku. Minä kerään vanhoja, kuivia ja talvenkin kestäneitä tammenlehtiä laukkuni täyteen. Mutta eikö pidäkin olla pehmeä, luotettava, jo paljon kokenut pohja uudelle? 

Muutama sinivuokko piilotteli pensaan alla, kurjet mekkaloivat taivaalla, 
ilta oli lämmin, tyyni ja pysyi paikallaan. 

Iltakävelyllä

Iltakävelyllä, kohtasin kevään.