Pienillä kesäretkillä oppii sitten kaikenlaista. Eilisessäkin oli vanha ja viisas opetus: Yhtään ei kannata lähteä merta, eikä ainakaan järveä edemmäs kalastelemaan uutta kauneutta, maisemaa tai jännittävää polkua seikkailuun. Vai miten sen nyt sanoisi?
En ole kulkenut pitkälle tänä kesänä, pyörinyt tässä kodin ympärillä, lähimaastossa, yrittänyt ennenkaikkea löytää paikkoja rauhoittumiselle ja levolle. Pää surraa silti, mutta jossakin täytyy olla se off-nappula/paikka/hetki, jossa ajatukset oikeasti voivat rauhassa virrata ohi kiinnittymättä pohdintamutkiin. Ehkä haen jotakin mitä ei olekaan. Ehkäpä niitä hetkiä on jo ollut, paikkoja, joissa olenkin jo kulkenut. Jos se onkin päivittäisissä askeleissa, ohikuljetussa maisemassa, hetkessä ennen ukkosta, taulussa, jota katsoin pitempään kuin muita. Tai sinisissä ruiskaunokeissa parvekkeella, läheisen katseessa, yhteisessä naurussa. Jossakin päänsisäisessä kaaoksessa, piilossa siellä, mistä en ole vielä ymmärtänyt etsiä.
Neulon villasukkaa nimeltä Talvipäivä ja huomaan, että mennään heinäkuuta jo kovaa kyytiä. Nautin harmaista sadehetkistä, sillä niissäpä hyvä syy vetäytyä syvemmälle piiloon. Oivallan ja yllätyn, annan maailman liikehtiä rauhassa, annan siten rauhaa myös itselleni. Silkkaa opettelua ja oppimista, pysähtelyä ja sitä kautta huomaamista. Vahvoja unia, vaihteluksi ottaisin kevyempää, kiitos.