Lähden koulupäiville, opinnot jatkuvat. Tiedossa kiinnostavaa ja kiirettä, paljon täyteläistä tekemistä. Yritän pitää tuulet myötäisinä. Osaan mennä jo vähän tulta päinkin. Se jos mikä on tärkeä taito, ei helppo, mutta tärkeä. Sitten välillä pitää vain puhaltaa ulospäin ja nukkua pitkiä öitä.
Samaan aikaan, kun sirkus saapuu kaupunkiin, kokoontuvat linnut yhteen ja ottavat suunnan toisaalle.
On aika, jolloin jokainen valonsäde otetaan talteen, eletään niillä sitten läpi synkän, pimeän. Aika, jolloin hämärä laskeutuu kuin lohduksi, pehmeäksi turvaksi ja kuiskaa kynttilät liekkeihin. Kesällä järvellä nähtiin metsäkeiju. Juoksi vihreässä metsässä, sukelsi siniseen veteen. Ihan ihmeellinen olento.
Nyt vilkutellaan linnuille, pesiydytään hämäriin. Mietin, missäköhän metsäkeiju nyt kulkee.
Tuulen sävelet haavan lehdissä, kuulen kuinka soi, helisee. Olen kulkenut merellä, sateenkaaren alla ja hengittänyt pimeää ja lämmintä elokuun yötä. Mies vei minut uudelle sivukujalle, kuin salaiseen maahaan, ja minäkin annan hänelle kaiken. Tänään ja huomenna.
Väreissä hehkuu jo syksy, mutta minä elän vielä ihan kesää. Putoanko maan pinnalle, lennänkö kuuhun vai voisinko olla omin jaloin oikealla kartalla, siitäkin huolimatta. Voisin, nyt uskon niin.
Viikonloppu on ollut loma. Vapaus ja ilo. Eikä arki tunnu nyt ollenkaan raskaalta ajatukselta. Käteeni lensi tänään keveä, pieni linnun höyhen.
Ensin oli nämä. Sitten halusin sateenkaarenväriset. Neuloin ne alkukesästä ja päättelin langanpäät loppukesästä. Juurikaan muuta en ole sitten tehnytkään tänä kesänä, siis käsityörintamalla. Niskajumi pakotti luopumaan muutamasta aloitetusta neulomuksesta ja virkkuusta (se sängynpeitto...). Olen nyt saanut jumit vähän hellittämään, mutta en uskalla vieläkään tarttua puikkoihin. Hinku on jo suuri, ehkä tässä syksyn mittaan pääsen taas lankoihin käsiksi, toivon niin.
Nyt mulla on kuitenkin sateenkaarisäärystimet, ei ehkä ihan syksyiset, mutta ovat varmasti paikallaan jonakin synkeänä ja sateisena arkiaamuna.
Perinteitä vaalivana henkilönä pyysin tytärtä kuvaamaan nämäkin. Kiitos. Hypin olkkarissa aika kauan paikallani, mutta niin saimme teinipojankin nauramaan touhuillemme. Se on paljon se.
Yläkuvassa on Maaria Wirkkalan teos Entrance to Exit I, Berliini 1991.
Olen katsellut sitä pitkin päivää, ihaillen, viipynyt mietteissäni, kaikessa rauhassa.
Sain siipipostia, ystävältä. Ihmeellistä, kun yhtäkkiä onkin paljon, paljon siipiä, ihan minua varten. Niitä olen ajatellut, siipien tarvetta, sitä, miten siipien alle saisi ilmaa, pääsisi vahvaan lentoon. Voisi se olla sellainen keveäkin lento, sellainen, mikä vahvistuisi sitten matkan edetessä, ilmava kuitenkin, ja hyvissä tuulissa kannattaisi lentää.
Nyt tuulet puhaltavat pehmeästi ja lupaavasti, ja paljon merkkejä, hiljaisia kuiskauksia on ilmassa. Kertovat, jos kuuntelen. Tänään olen ehtinyt kuunnella. Ja miettiä lentoreittejä.
Peetu täällä kasvaa ja on kotiutunut hyvin. Lempeä ja leikkisä kissa, aivan ihanuus! Naurattaa tuo eka kuva, niin tärkeänä siinä. Peetulla on häntämutka, ei ollenkaan haitallinen, lääkäri veikkasi sen muuttuvan vielä salaman malliseksi. Salamakissa, Harry Potterin sukua! Yksi nimiehdotuksista olikin Potter. Peetu Potter. Sen lisäksi, että välillä juoksee salaman lailla ympäri kotia, Peetu osaa myös ottaa hyvin rennosti. Sylejä ja silityksiä riittää!
Täällä kukkii tuoksuherne! Minusta se on ihmeistä ihanimpia! Että se puhkeaa juuri nyt kukkaan, kesken aloitetun arjen. Yritti salaa, hiljaa ja huomaamatta, mutta minäpä huomasin silti.
Elokuu. En tiedä miten sitä kuvaisin. Täyteläinen, kaunein, niin kesä. Mikään sana ei tee oikeutta tälle kuulle, niille tunteille, mitä elokuu sisälläni herättää.
Kävi sitten näin. Toinenkin lempikuppini joutui onnettomuuteen. Ihan itse kalautin sen tuolin selkää vasten ja siinä nyt makaa palasina, kuppi parka. Minä parka. Sille toiselle lempikupillehan kävi näin. Kokeilin sitten toisen onnettomuuden jälkeen Marian vinkkiä kylmästä vedestä ja saippuasta ja rauhallisen, mutta sitkeän operaation päätteeksi sain kuin sainkin kupin irti kannusta ja kannun kupista! Ja vielä ihan ehjänä molemmat! Kiitos Maria! Nyt kutsuu aamukahvi.
Kävin eilen pienellä valokuvausretkellä. Kuljeskelin paikallisen joen vartta pitkin, puskissa ja piiloissa, teollisuusrakennusten kyljissä. Näin paljon mielenkiintoista, kaunista ja rouheaa. Teki hyvää katsella maailmaa toisesta suunnasta, reitiltä, missä en yleensä kulje. Vähän kuin olisi käynyt matkoilla. Maisemavessakin tuli vastaan. Onneksi kenelläkään ei juuri silloin ollut hätä, kun minä hiippailin ohi.
Oli päivä, jolloin makasin nurmella ja katselin pilvien liikettä ajattomassa olotilassa. Ystävä höpisi hiljaa vierellä.
Tekisi mieli vaan leijua lomalla. Pitäisi-asiat huhuilevat kuitenkin jo nurkissa ja on kai pakotettava leijumieli maan tasalle.
Taidan olla jossakin välitilassa vielä. Maan ja taivaan välissä, jäänyt ehkä puun oksalle tai tuulen kiemuroihin, niin että laskeutuminen tuntuu ihan mahdottomalta. Tarvinnee jättää se mieli leijumaan rauhassa ja tömähtää ilman sitä alas. Ja sitten vain ryhtyä toimeen.
Kissa nukahti päiväunille sohvan alle. Lapset parkissa ympärillä, kissan tassut näkyvät kuvassa alavasemmalla. Nimeä haettiin urakalla, aina joku sanoi ei, mutta Peetu, siitä jokainen tykkäsi heti.
Tästä saattaa tulla nyt kissablogi. Kuvia viuhahtavasta kissan hännästä ja huudahteluja "Eikö ole suloinen!!"...
Jalat soseena ja tukka tötteröllä. Tänään oli kesäreissujen finaali, Lintsillä. Joku urheili Ukossa ja joku toinen koki hurjimmat hetket Vekkulan liukumäessä maton päällä. Suosikkini on kuitenkin Linnunrata, siellä on pimeää, enkä näe mihin lennän. Varsinkaan, kun pidän silmät kiinni ja huudan hulluna. Sitten ollaankin jo perillä. Onneksi.
Nyt rauhoitutaan kotiin ennen kuin koulut ja työt taas alkavat. Laskeudutaan arkeen, mutta pehmeästi, kissanpehmeästi. Jokunen päivä sitten tuli ystävältä ihana kortti ja kortin myötä kissa käveli kotiin rehvakkaasti, kuin tietäen, että kohta ihan oikeasti täällä eletään taas kissamaista eloa. Kiitos hienosta kortista.
Piti pysähtyä matkan varrella ihailemaan peltoja. Peltojen värit, elokuun hehku. Niissä on joku taika, kuin vahva lupaus.
Tekisi mieli neuloa elokuinen pelto. Sellainen iso peitto, minkä alle paeta pimeällä.
Matkan varsi ja pellot olivat pienellä reissulla maalle. Kävimme tervehtimässä pientä ja pörröistä kissaa. Hän on väriltään kuin tuo höyhen, jonka löysin parkkipaikalta, kun ajettiin kotipihaan.
Silittelen höyhentä siihen asti, kunnes saadaan se suloinen meille kotiin. Ihan pian jo, tiistaina.
Kun metallia ylikuumentaa, sen pinta alkaa sulaa ja rypistyä. Kokeilin tätä skrymppausta metallitöissä keväällä. Yllä skrympatut palat ennen pesua. Tykkään niistä noinkin, ehkä jopa enemmän, mutta olihan ne pestävä puhtaaksi... Pesun jälkeen toisesta löytyi tie.
Tein siitä rintakorun. Juotin lukon ja metalliputken pätkän kiinni (tässä kohtaa tuuletan vimmatusti, en ikinä uskonut suoriutuvani tuosta!) ja väänsin neulan paikalleen. Lopuksi patinoin liian kiillon piiloon. Ihan itse tehty Tie.
Ja kaulaan vielä Suojelus-koru, niin tiellä on hyvä kulkea.
Luin yöllä kirjan loppuun, kiitos suosittelijalle, hurmaava! On ollut pilvilentoja, ampiaiskiukkua, sekalaista, sekalaista. Ihmettelen jokaista kukkivaa, jonka ihmeesti olen saanut aikaan. Niitä on vähän, mutta riemu jokaisen kohdalla on rajaton.
En ole ollut marjapiirakkaleipuri koskaan, mutta kun tyttö toi marjat mamman ja papan puskista kotiin ja löysin ihan supernamiohjeen, niin nyt olen sitäkin. Syöminen on kyllä onnistunut aiemminkin, sillä saralla tällä tytöllä ei ole vaikeutta ollenkaan.
Näen sekavia, ruuhkaisia unia, mutta se nyt ei ole uutta. Todellisuudessa päästin kylään tulleen perhosen vapauteen ja ostin petroolinsinisen kesämekon kuudella eurolla. Nyt haluan samanväristä lankaa käsiini.
Täksi päiväksi mulla on kahdet treffitkin, ekat iltatorilla ja tokat kotiparvekkeella, siellä missä kukkii. Aika kiirettä pitää lomalla, siksi kai unissakin on ruuhka. Pitää rauhoittua. Kokeilen villaterapiaa.
